​

Toisen maailmansodan aikana siirrettiin Suomesta 70.000 - 75.000 1-14- vuotiasta
lasta ilman vanhempiaan, pääasiassa yksityisperheisiin Ruotsiin ja Tanskaan.
Vuosien 1939-1945 suomalaisten lasten siirrot olivat suhteessa maiden väkilukuun
toisen maailmansodan maailmanennätystasoa.

 

Sodan päätyttyä pääosa lapsista palasi kotimaahan, mutta eri syistä huomattavan
moni jäi palaamatta. Ruotsiin jäi noin 7 000 lasta ja Tanskaan noin 500 sinne
siirretyistä noin 4000 lapsesta. Lastensiirrot ja niiden vaikutukset ovat merkittävä
osa viime sotiemme sosiaalihistoriaa.

 

Syyt lasten siirtoihin ja Suomen valtion asettamat tavoitteet:

Talvisodan (1939 -1940) ajalta ei löydy erillisiä kirjattuja tavoitteita. Toiminta oli
hyvin nopeaa ja lähes pakon sanelemaa. Sodan alussa terroripommitukset
kohdistuivat  siviiliväestöön. Aloite lasten siirtämisestä turvaan Ruotsiin
tuli ruotsalaisilta.

 

Välirauhan aikana kesällä 1941 Ruotsiin siirrettiin taas ruotsalaisten aloitteesta
huonokuntoisia lapsia kuntoutumaan. Näiden lasten joukossa oli paljon
talvisodan aikana Ruotsissa olleita lapsia. Suomi ei ollut kuitenkaan halukas
siirtämään lapsia ja ilmoitti syyksi muun muassa kuljetuskapasiteetin puutteen
ja muut syyt. Ruotsi jatkoi kuitenkin sinnikkäästi avun tarjoamista ja uusi esitys
lastensiirroista tuli Ruotsista syyskuussa 1941. Koska jatkosota (1941-1944)
oli jo syttynyt,silloinen sosiaaliministeri K.A. Fagerholm hyväksyi tarjouksen
välittömästi.

 

Lastensiirtokomitean pöytäkirjassa 3.9.1941 mainitaan jatkosodan
lastensiirtojen aloittamisen syiksi:

• Takaisin vallatun Karjalan jälleenrakentamisessa tarvittavat karjalaisäidit
  eivät voi viedä mukanaan pieniä lapsiaan. Tavoitteena oli Karjalaan paluun helpottaminen.
• Elintarvikepula. Tavoitteena oli elintarvikepulan lievittäminen ja lasten
  saaminen paremman ruokahuollon piiriin.
• Vuoden 1942 nälkätalvi. Jopa armeijan muona-annoksia jouduttiin
  supistamaan neljänneksellä 15.12.1941.

 

Lastensiirtokomitea loi seuraavat neljä ryhmää lapsista,
joita voitiin siirtää Ruotsiin:

• karjalaislapset, joiden vanhemmat palasivat jälleenrakennustöihin Karjalaan
• pommituksissa vaurioituneiden kotien lapset
• invalidien lapset
• kaatuneiden lapset, jotka eivät saaneet kummiavustusta

 

Perimmäinen syy lastensiirtoihin oli väestöpoliittinen. Haluttiin turvata nousevan
sukupolven henki ja terveys. Siirrot ajateltiin pienimuotoisiksi ja lyhytaikaisiksi
(6 kk). Sosiaaliministeri Fagerholm kuitenkin laajensi sodan jatkuessa
siirtokelpoisten lasten ryhmää niin, että loppujen lopuksi kaikki, jotka halusivat
lähettää lapsensa Ruotsiin, pystyivät sen tekemään. Perusteluja ei tarkistettu
vaan äiti ratkaisi asian. Siihen vaikutti isän olo rintamalla.

 

​

 

Maijan ja Pekan sotalapsuutta Ruotsissa kaitafilmille ikuistettuna,
kuvaajana Ruotsin pappa David Olsson.

 

Asiasta syntyi eräänlainen muotivirtaus. Sitä kiihdytti valtion tiedotuslaitoksen
siirtoja suosiva propaganda ja kaiken kritiikin kieltävä sensuuripäätös
tammikuussa 1942. Noin 25 % sotalapsen Ruotsiin lähettämissyytä ei ilmoitettu.

 

Vuonna 1944 suurin syy lastensiirtoihin oli helmikuussa tehdyt Helsingin ja
muiden isojen kaupunkien terroripommitukset,  Karjalan evakuointi
ja kesän vaikea tilanne rintamalla. Lastensiirtoja pidettiin edelleen väliaikaisina huoltotoimenpiteinä.

 

Vanhemmilta vaadittiin kirjallinen sitoumus siitä, ettei lasta jätetä missään
olosuhteissa pysyvästi Ruotsiin. Toimittiin lapsen parasta tarkoittaen.
Aikaisempia kokemuksia tällaisesta avustusmuodosta ei ollut eikä niiden
sosiaalisia tai psykologisia seuraamuksia voitu sen takia ennakoida.

LUE LIsää: Lue Suomen sodan vaiheista sotalapsi Mailan tarinan kautta.

 

Suomen eduskunta keskustelee lastensiirroista:

Eduskunnan oikeistopuolueet, IKL ja Kokoomus, esittivät vuonna 1942
huolensa lasten menettämisestä. Esitettiin vaatimus vuonna 1931 solmitun yhteispohjoismaisen sopimuksen irtisanomisesta. Tämän sopimuksen mukaan
adoptio tapahtuilapsen oleskelumaan lainsäädännön mukaisesti ja lapsen
kotimaanviranomaisilla oli vain lausunnonanto-oikeus.

 

Taustalla oli myös poliittisia tekijöitä: haluttiin loitontaa Suomea muista
Pohjoismaista ja lähentää suhteita Saksaan. Saksan lähettiläs Blücher oli viitannut
raportissaan lastensiirtojen herättämään myönteiseen poliittiseen vaikutukseen
Suomessa. Oikeistopuolueiden aktiivisuus johti vain adoptioseurannan
tarkentumiseen, adoptioanomukset tuli ohjata Suomen ulkoministeriön kautta.

 

Suomen valtiollinen sensuuri kielsi tammikuussa 1942 jyrkästi kaiken Ruotsiin
suuntautuvien lastensiirtojen arvostelun. Valtion tiedotuslaitos perusti erillisen
yksikön Ruotsiin suuntautuvaa propagandaa varten. Lastensiirtojen hyödyntäminen
oli yksi propagandatavoitteista.

 

Fagerholm korosti vuonna 1943 henkilökohtaista vastuutaan asiassa. Hänelle oli 
kunnia-asia tuoda kaikki lapset kotiin. Hän kirjoitti ruotsinkieliseen lehdistöön
seuraavan julkilausuman: ”Det är liksom en hederssak att också återföra dem till
Finland, så att inte några tusen eller några hundraden tappas bort på vägen.
On kunnia-asia tuoda lapset takaisin Suomeen ja huolehtia siitä, ettei joitakin
tuhansia tai satoja lapsia katoa matkalla.

 

Lastensiirtojen mittasuhteet:

Yhteensä siirrettyjen lasten lukumäärä kohoaa arviolukuun 80 000 lasta.
Määrä vastaa suunnilleen vuonna 1939 syntyneiden suomalaislasten
kokonaismäärää.

 

Siirrot Ruotsiin:

Talvisodan 1939 -1940 aikana siirrettiin Ruotsiin n. 9 000 lasta ja noin
3 000 äitiä tai vanhusta. Alle kolmevuotiaat lapset matkustivat äitiensä kanssa.
Ruotsiin jäi talvisodan jäljiltä 926 lasta.

 

Jatkosodan aikana 1941-1944 siirrettiin lapsia Ruotsiin kahtena suurena
aaltona. Nyt äidit eivät saaneet seurata mukana. Ensimmäinen siirto
tapahtui vuosina 1941-1943 ja se käsitti n. 22 000 lastensiirtokomitean kautta
siirrettyä lasta. Siirrettiin vähävaraisten, vaikeassa asemassa olleiden perheiden
lapsia. Toinen siirto tapahtui vuosina 1944 -1946, ja silloin Ruotsiin lähetettiin
noin 26 000 lasta.

 

Yhteensä lastensiirtokomitean kautta siirrettiin noin 49 000 lasta, joista sairaita
oli noin 5000. Kun sairaita lapsia lähetettiin Ruotsiin, oli usein kysymys henkiin
jäämisestä. Näitä lapsia olivat esimerkiksi tuberkuloosia sairastavat lapset.
Yksityisteitse Ruotsiin siirrettiin jatkosodan aikana arviolta 15 000 lasta. 
Tarkkaa lukua näistä siirroista ei ole. Talvisodanaikaisten siirtojen tarkkaa
lapsilukua ei myöskään tiedetä.

 

Toteuttavana organisaationa toimi Sosiaaliministeriön Lastensiirtokomitea

vuosina 1941-1948 ja sen johtajana toimi eduskunnan kirjastonhoitaja, maisteri
Elsa Bruun. Ruotsissa lastensiirtoja ja lasten sijoittamista koordinoi
Hjälpkommittén för Finlands barn ja Tanskassa Finlandshjaelpen.

 

Siirrot Tanskaan:

Talvisodan aikana Tanskaan siirrettiin 97 lasta, mutta jatkosodan aikana
jo yli 4 000 lasta.

 

Tanskassa asiaa hoitava organisaatio oli Finlandshjaelpen, Suomessa asiaa
hoiti Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tanskan valiokunta, johtajinaan
Ebba Munsterhjelm ja Mila Schildt.

 

Vuodenvaihteessa 1944 -1945 Tanskassa oli n. 1 000 suomalaislasta. Lapset olivat
nyt joutuneet vihollisen alueelle Suomen ja Saksan ollessa sodassa keskenään ja
lasten turvallisuus oli uhattuna, sillä Saksa vaati luettelot Tanskassa
olevista suomalaislapsista. Suomen kansalaisia muun muassa merimiehiä oli
Saksassa internoitu. Syntyi tilanne, jossa oma kotimaa oli sodan saaman
käänteen myötä muodostunut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi.

 

Siirrot Norjaan:

Norjaan matkusti talvisodan aikana 107 lasta. Norjaan ei siirretty suomalaislapsia jatkosodan aikana, sillä Saksa oli hyökännyt maahan jo vuonna 1940.
Suomalaislapset olisivat joutuneet keskelle norjalaisten ja saksalaisten taistelua.

 

Todellisuuden kohtaaminen sodan jälkeen:

Lastensiirrot oli luonteeltaan aikapommi, joka laukesi sodan päätyttyä.
Sota kesti paljon odotettua kauemmin ja lasten oleskelu Ruotsissa ja Tanskassa
venyi liian pitkäksi. Tunnesiteet lapsen ja suomalaisen vanhemman välillä
löyhtyivät. Tätä ei osattu riittävästi ottaa huomioon etukäteen.
Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi.
Kotiuttamisvaatimukset vaikuttivat Ruotsin muuta avustustoimintaa heikentävästi.

 

Ruotsiin jääneiden lasten lukumäärästä on esitetty poikkeavia arvioita.
Eduskunnalle ilmoitettu lasten lukumäärä vuonna 1950 oli noin 15 000 lasta.
Tieto on on ilmeisen virheellinen. Ruotsin väestökirjanpidon tietojen avulla arvioitu
luku on noin 7 100 lasta (14 %), mikä vastaa adoptio- ja kasvattilapsiksi jääneiden kokonaismäärää. Tanskaan jäi noin 5 00 lasta (13 %). Pertti Kavén: Humanitaari-
suuden varjossa. Poliittiset tekijät lastensiirroissa Ruotsiin sotiemme aikana ja niiden
jälkeen. 2010. s. 237 - 247).

 

Ruotsiin siirron ansiosta säilyi kuitenkin henki n. 2 900 lapsen henki.
Monet kärsivät tuberkuloosista ja puutostaudeista tai olivat aliravittuja.
Ruotsissa oli paremmat olosuhteet, muun muassa ravintotilanne ja hygienia.
Vähentyneen kuolleisuuden tuoma hyöty koitui lasten hyväksi.

 

Kansakuntana Suomi menetti enemmän kuin voitti. On otettava
huomioon, että sotalasten osuus 1960- ja 1970-lukujen siirtolaisuudessa voi
olla suuri. Heidän oli helpompi muuttaa Ruotsiin hyvän kielitaidon ja siellä
odottavien kasvatusvanhempien vuoksi.

 

Lastenkotiuttamiskomitea auttamaan:

Sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson asetti vuonna 1949 erityisen lasten-
kotiuttamiskomitean selvittämään lasten palauttamiseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä.

 

Vuonna 1950 tehtiin jälleen eduskuntakysely Ruotsiin jääneiden lasten ongelmasta.
SKDL:n edustajat hyökkäsivät voimakkaasti sosiaalidemokraatteja vastaan
lastensiirtojen aiheuttamien odottamattomien jälkiseuraamuksien vuoksi. 15 000

lapsen pysyvä menetys oli luettava sotamenetykseksi, josta sosiaalidemokraatit
olivat vastuussa. Taustalla oli myös poliittisia syitä. SKDL halusi erkaannuttaa
Suomea muista Pohjoismaista ja lähentää suhteita Neuvostoliittoon, kuten vuonna
1942 haluttiin lähentää Suomea Saksaan. Työkansan Sanomat käsitteli lastensiirtoja pääkirjoituksessaan, mutta Suomen Sosiaalidemokraatti vaikeni. Sodanjälkeiset tapahtumat osoittavat, että eduskunnassa vuonna 1942 esitetyt lasten menettämistä koskevat pelot olivat perusteltuja ja ne myös toteutuivat.

 

Eduskunnan mielipidettä ei kysytty lastensiirtojen päätöksenteon yhteydessä,
vaikka eduskunta oli vuonna 1931 hyväksynyt yhteispohjoismaisen sopimuksen,
jonka mukaan Suomen viranomaiset eivät voineet estää suomalaisten lasten
lapseksiottamista sopimusmaissa, kuten Ruotsissa. Kyseessähän oli  kymmenien tuhansien Suomen kansalaisten siirto vieraaseen maahan.

 

Pitkä ero muuttaa tunteita:

Vuonna 1945 tehdyssä lastensiirtokomitean tutkimuksessa, joka koski n. 600 helsinkiläisperhettä, noin 400 perhettä ilmoitti, että heidän lapsensa voi jäädä
pysyvästi Ruotsiin. Syinä olivat muun muassa vapautuminen lapseen liittyvästä
taloudellisesta ja kasvatuksellisesta vastuusta. Lastensiirtokomitea olisi halunnut palauttaa nämäkin lapset Suomeen ja olisi etsinyt heille uuden suomalaisen kodin. Hallitus ei tätä jyrkkää linjaa hyväksynyt.

 

Lastensiirtokomitea vaati jyrkkiä toimenpiteitä lasten palauttamiseksi.
Olisi ollut viisaampaa alkaa heti alkaa valmistella niiden lasten
Ruotsiin jäämistä, joiden suomalaiset vanhemmat eivät heitä enää halunneet.
Sen sijaan haettiin uusia kasvatusvanhempia Suomesta.

 

Sodan jälkeen syntyneissä ristiriidoissa kansallinen väestöpoliittinen etu ja lapsen
etu törmäsivät toisiinsa. Sellaista tilannetta ei olisi pitänyt päästää syntymään.

 

Katsottiin, että sodan verottama kansa tarvitsi kaikki lapsensa.
Lapsista luopuminen olisi  useimmissa tapauksissa ollut lapsen edun mukaista,
varsinkin jos lapsi oli ollut Ruotsissa erityisen kauan ja unohtanut kotimaansa ja biologiset vanhempansa.

 

Sodan jälkeisissä oloissa ei lasten psyykkisiä vaikeuksia ymmärretty. 
Suomessa ei ollut vielä lasten psykiatriaa riittävästi tarjolla.  Ei ymmärretty,
miten vuosikausien ero vaikuttaa lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin.

 

Muun muassa suomalaiset lääkärit Martti Kaila ja Arvo Ylppö esittivät vähätteleviä lausuntoja lasten sopeutumisvaikeuksista. Lausunnot poikkesivat ruotsalaisten lääkäreiden lausunnoista, jotka koskivat paluun lapselle aiheuttamaa psyykkistä kärsimystä.

 

Sotalasten selvällä enemmistöllä on myönteiset tunnemuistot oleskelustaan
Ruotsissa. Siitä kertoo se, että monelle lapselle on syntynyt elinikäinen ystävyys-
suhde ruotsalaisen perheen kanssa. Surulliset tarinat ovat kuitenkin saaneet
mediassa liian suurta julkisuutta.  Yksittäisten tarinoiden perusteella ei pidä
yleistää asioita.

 

Suomen valtio muisti sodan jälkeen Ruotsin sijaisäitejä muistomitalilla ja
kunniakirjalla.