Oliko sotalasten mahdollista olla aidossa yhteydessä vanhempiinsa? Mitä pienempiä
lapset olivat, sitä enemmän he olivat riippuvaisia aikuisten kunnianhimosta ja halusta
ylläpitää kontaktia.

 

Myönteisiä asioita korostettiin

Kasvatuskoti halusi varmasti osoittaa olevansa hyvä koti. Kasvatusvanhemmat yrittivät
yleensä niin pian kuin mahdollista kirjoittaa vanhemmille ja ilmoittaa, että lapsi on
saapunut sekä kertoa jotakin omasta perheestään. Sen jälkeen kirjoitettiin paljon
arkisista asioista kuten ympäristöstä ja uusista ihmisistä lapsen elämässä sekä
luonnollisesti lapsen edistymisestä.  Ongelmista kuten öisistä itkukohtauksista,
ruoasta kieltäytymisestä tai vuoteen kastelusta tuskin kerrottiin. Sen sijaan painotettiin
myönteisiä asioita kuten, että lapsen paino nousi, hän oppi nopeasti ruotsia ja sai ystäviä.
Pienimmät lapset saivat raapustaa jotakin tai jopa kirjoittaa nimensä kirjeen loppuun.

 

Kirjeet harvenivat

Isommat lapset, jotka osasivat kirjoittaa suomeksi, saivat todennäköisesti lähettää
kirjeensä kotiin ilman, että kasvatusvanhemmat sensuroivat niitä.  Mutta suomihan
unohtui vähitellen. Kun sitten ruotsin kieli sai yliotteen, kirjoittaminen vaikeutui ja lapsen
kirjeet harvenivat. Vanhemmat saattoivat tällöin tuudittautua käsitykseen, että lapsi
vaikeni, koska hän voi hyvin. Totuus saattoi kuitenkin olla, että lapsi lakkasi kirjoittamasta,
koska hän ei voinut hyvin. Suomalaiset vanhemmat eivät saaneet tietää, minkälaista
lapsella todella oli kasvatuskodissaan.

 

Lasten kirjeet takavarikoitiin

Eräs Suomessa asuva ystäväni on kertonut, että erään lastenkodin johtaja yksinkertaisesti
takavarikoi useita lasten kirjoittamia kirjeitä kotiin. Kirjeet olivat ehkä ylikriittisiä tai sitten
ne kertoivat totuuden. Joka tapauksessa olisi ollut tuhoisaa, jos suomalaiset vanhemmat
olisivat voineet asettaa kyseenalaiseksi lasten saaman hoidon Ruotsissa. Ja miten
siloteltuja olivat sitten kirjeet, joita lastenkodin henkilökunta kirjoitti vanhemmille?
Tokihan lastenkoditkin halusivat näyttää olevansa mallilaitoksia. Tietoni koskevat vain
yhtä lastenkotia. Ruotsissa oli noihin aikoihin lähes 400 lastenkotia sotalapsille.
En tietenkään halua väittää, että käytäntöön kuului takavarikoida kaikki lasten
kirjoittamat kirjeet. Mutta en myöskään usko, että kertomani tapaus on ainoa laatuaan.
Yhtäkkiä herää muitakin kysymyksiä. ■