Sairaat lapset

Suomalaisten lasten terveys

 

Karl-August Fagerholm oli suomenruotsalainen poliitikko, joka vuosina 1937–1943
toimi sosiaaliministerinä ja oli näin poliittisessa vastuussa sosiaaliministeriön
lastensiirtokomiteasta.  Arvo Ylppö oli lastentautiopin professori ja Suomen
suurimman lastensairaalan Lastenlinnan johtaja. Hän oli lastensiirtokomitean jäsen
ja lääketieteellinen asiantuntija. Molemmilla oli näin ollen hyvin hyvät tiedot sodan
kielteisistä vaikutuksista kansanterveyteen. Tammikuun alussa 1942 he matkustivat
Ruotsiin kertomaan vaikeasta elintarviketilanteesta, joka syntyi jo vuoden 1941
lopussa, osaksi koska elintarvikekuljetuksia ei saatu, osaksi siksi, että kotimaisen

viljan ja perunan sadot olivat kehnot.

 

Fagerholm oli vierailunsa aikana selittänyt, että ”Suomessa oli vähintään 350 000

vähävaraisten kotien lasta, joiden pitäisi päästä Ruotsiin joksikin aikaa”. Niin suurta

määrää lapsia Ruotsi ei luonnollisestikaan voinut ottaa vastaan. Fagerholmin
tarkoituskaan ei varmaan ollut pyytää niin suurta apua. Lausunto kuvasi pikemminkin
vain sitä, miten vakava elintarvikepula Suomessa todellisuudessa vallitsi.

 

Arvo Ylppö matkusti Ruotsiin neuvottelemaan ruotsalaisten kollegojen kanssa, mitä
voitaisiin tehdä, jotta dramaattisesti kasvanut Suomen lasten kuolleisuus voitaisiin
pysäyttää. Ravitsevien elintarvikkeiden puutteen vuoksi lasten terveydentila oli
jyrkästi huonontunut. Silloisessa tilanteessa vähintään 100 000 lasta oli vaarassa
kuolla tai sairastua. Professori Ylppö ei voinut tarjota sairaalapaikkaa kaikille hoitoa
tarvitseville. Lapsikuolleisuus oli neljä kertaa suurempi kuin Ruotsissa. Erityisen
vaikea tilanne oli perheissä, joissa isä oli kaatunut tai invalidi. Tuhannet lapset
oli tuomittu menehtymään, elleivät he saisi ravitsevampaa ruokaa.

 

Minun on pakko päivittäin kieltäytyä ottamasta sairaalaani puolikuolleita lapsia”,
sanoo professori Arvo Ylppö. Näin dramaattisesti oli otsikoitu artikkeli, joka ilmestyi
Norrbottens Allehanda -lehdessä 7. tammikuuta 1942. Talvisodan aikana oli tehty
väärä päätös, kun useat tuberkuloosiparantolat muutettiin sotasairaaloiksi.
Tuberkuloosipotilaat, jotka lähetettiin kotiin terveiden joukkoon, levittävät näin
tartuntaa eteenpäin. Tämä yhdessä aliravitsemuksen kanssa vaikeutti tilannetta
entisestään. Tuberkuloosi oli monen suomalaisen lapsen vitsauksena vuosikausia.
Suomen harvat lastensairaalat olivat ylikuormitettuja. Usein voitiin vain tehdä
diagnoosi ja lähettää potilas kotiin, jossa hoito oli puutteellista.

Suomen lasten auttaminen sai paljon tukea

Tottahan Fagerholmin ja Ylpön hätähuuto tehosi. Melkein jokainen ruotsalainen
päivälehti kirjoitti pitkiä artikkeleita Suomen hädästä ja nälästä.

 

”Suomen lapsilta puuttuu melkein kaikkea.”

”Pelastakaa Suomen nälkää näkevät lapset!”

”Sodan jalanjäljissä kulkeva hätä on kauhea ja armoton vihollinen.”

”Auttakaa Suomen lapsia!

 

Tällaiset otsikot sekä vetoomukset ja kehotukset vaikuttivat niin voimakkaasti,
että Suomen lasten tukemisesta tuli kuin jättimäinen kansanliike.

 

Sydsvenska Dagbladet -lehden kirjeenvaihtaja Helsingissä raportoi jo 2. tammikuuta
1942: ”Suomen lapsilta puuttuu melkein kaikkea.” Suomessa oli yli miljoona alle
15-vuotiasta lasta, jotka kärsivät sekä psyykkisesti että fyysisesti sodan seurauksista.
Ruoan lisäksi puuttui myös vaatteita. Monien tärkeiden ravintoaineiden puute alkoi
näkyä, vaikka puutostauteja yritettiin torjua niin hyvin kuin mahdollista.
Esim. runsaasti vitamiineja sisältävä lanttu oli banaanien, appelsiinien ja muiden
tuontihedelmien korvike.

 

Lihan, munien ja maidon annosten huomattava pienennys johti raudanpuuteanemian voimakkaaseen lisääntymiseen. Melkein hallitsematon tuberkuloosin leviäminen,
josta aikaisemmin oli puhe, oli vaikea ongelma. Tartuntataudit kuten kurkkumätä,
sikotauti ja tulirokko podettiin ankarina, mikä myös näkyi lapsikuolleisuuden
lisääntymisessä.

 

Kaksi rajaseudun lasta. Suomussalmi 1942. Kuva: SA-kuva.

 

Dagens Nyheter -lehden toimittaja Barbro Alving matkusti Suomeen ja kirjoitti
asiantuntevan ja tunteikkaan selostuksen, joka oli otsikoitu ”Ruotsin apu sairaille
suomalaisille lapsille voi pelastaa monen suomalaisen hengen”. Hän kuvailee, miten
ravinnon ja vitamiinien puute vaikutti nuorimpiin kansalaisiin. Tilanne oli erityisen
hälyyttävä Rovaniemen pohjoispuolen alueilla, jossa kaikenlainen köyhyys ja kurjuus
seitsenkertaisti lapsikuolleisuuden luvut. Hän kertoi myös, mitä Arvo Ylpön lausunto
Minun on pakko päivittäin kieltäytyä ottamasta sairaalaani puolikuolleita lapsia
konkreettisesti tarkoitti: maan lääkäreiden piti vastoin parempaa tietoaan tehdä

raskaita päätöksiä ja julistaa toipilaiksi lapsia, joiden kuuluisi olla sairaalassa
saamassa hoitoa. Jos Ruotsi voisi ottaa vastaan nämä lapset, se helpottaisi
huomattavasti Suomen sairaaloiden työtä. Pian osoittautui, että tämä toive
todellakin toteutui.

 

Barbro Alving löysi myös valopilkkuja Suomen arjessa. Samaan aikaan kun
lapsikuolleisuuden luvut olivat tyrmääviä, syntyvyyden raportoitiin nousevan
ilahduttavasti. Laajeneva kummilapsitoiminta merkitsi myös helpotusta monien
sotaleskien elämään.

 

Artikkelin lopussa on ajatuksia herättävän kommentti: ”On vaikeaa olla köyhä
suomalainen äiti Suomessa hätätalvena 1942. Ja on vaikeaa olla suomalainen
äiti, jonka lapset ovat Ruotsissa.”

 

Helsingborgs Dagbladet -lehdessä oli myös 7. tammikuuta dramaattinen otsikko:
Suomen lapset nälkiintyvät — entä jos omat lapsesi näkisivät nälkää?” Tätä
vetoomusta käytti RLF (Riksförbundet Landsbygdens Folk) kehottaessaan Ruotsin
maanviljelijöitä tarjoamaan kasvattikoteja suomalaisille lapsille. Järjestössä oltiin
vakuuttuneita siitä, että ilman elintarvikesäännöstelyä viljan ja muiden
elintarvikkeiden keräys Suomelle olisi tuottanut suurenmoisen tuloksen.
Koska keräys ei ollut mahdollinen, ainoa auttamisen muoto oli tarjoutua
huolehtimaan suomalaisista lapsista niin suuressa määrin kuin mahdollista.

 

Samanlaisia vetoomuksia tuli teollisuuden piiristä; teollisuusyritykset lupasivat
ottaa vastaan suomalaisia lapsia ja kustantaa heidän vierailunsa Ruotsissa.
Ammattiliitot ja -yhdistykset, kirkolliset ja aatteelliset järjestöt, sotilasyksiköt sekä
valtion ja elinkeinoelämän laitosten henkilökuntien muodostamat ryhmät toimivat
monin tavoin.

 

Lääkintöhallituksen ylijohtaja Axel Höjer ja dosentti Carl Gyllensvärd matkustivat
tammikuun lopussa Suomeen osaksi tutkimaan ennaltaehkäisevää äitiys- ja
lastenhoitoa, osaksi saadakseen itse kuvan lasten terveystilanteesta. He pohtivat
myös yhdessä Suomen viranomaisten kanssa suunniteltua sairaiden lasten siirtämistä
Ruotsiin ja heidän hoitoaan siellä.

 

Molemmat matkailijat saattoivat todeta, että elintarvikkeiden puute oli vaikein maan
eteläosien kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla. Maaseudulla elintarviketilanne
ei eronnut kovinkaan paljon sotaa edeltäneistä ajoista. Seuduilla, joissa perunasato
oli jäänyt vähäiseksi, oli kuitenkin suuria vaikeuksia. Erityisesti huoltajan menettäneet
perheet kärsivät. Sodan köyhdyttämillä ihmisillä ei aina ollut varaa lunastaa
korttiannoksiaan, saati sitten ostaa ruokaa mustasta pörssistä.

Pieni suomalaispoika matkalla ruotsalaiseen sairaalaan,  Kuva: B Ekholtzin arkisto,  VBM

Punaisen ristin suomalaisia toipilaskoteja, Råga-Hörstad, Asmundtorp. Kuva: Yksityinen

Suomalainen lastenparantola, Platensgatan 9, Linköping. 
Nyt toimistorakennus. Kuva: T Rossi

Suomalaislapsia matkalla sairasvaunussa Haaparannasta hoitoon jonnekin Ruotsissa.
Kuva:  B Ekholzin arkisto, VBM

Ytterligare två barntåg kom till Haparanda men fr.o.m. den 1 juli 1944 var det slut med Barnförflyttningskommitténs barntåg denna väg. Därmed upphörde också sjukhuset i
Karungi. De nordliga barntransporterna gick nu till Vasa och därifrån med ångaren
Ariadne till Holmsund strax söder om Umeå. Det är troligt att också sjuka barn reste
med Ariadne, men det har jag inte kunnat bekräfta.

Fyra små barn med olika former av tuberkulos. Finska barnsjukhuset i Ulricehamn.
Foto: Privat.


 

Lääkärin

vastaanotto

Haapa-

rannassa