MINUN TARINANI:
Albumiin
Asiakirjoja
Retur till svenska sidan
Älä pelkää Sotalapsena lastenkodissa Enkeli kohotti kätensä, rauha ympäröi minut. Hänen hahmonsa täytti keittiön ja kamarin välisen oviaukon. 
Valo piiritti hänet ja näin hänet selkeästi. Hän oli samanlainen kuin kuvien enkeli, joka johtaa lasta yli 
sillan laulussa “Mut useinpa lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.” Sota-aika Suomessa ja elämäni sotalapsena lastenkodissa Ruotsissa olivat vielä sekava vyyhti taustassani. Sopeutumiseni kotiini Suomessa oli kesken. Hämmennys, pelot ja turvattomuus olivat päällimmäisinä. 
En suostunut nukkumaan yksin omassa vuoteessani, vaan yö yön jälkeen hiivin vanhempieni vuoteeseen, 
jossa isäni teki aina tilaa selkänsä taakse. Äiti yritti sekä lempeydellä että ankaruudella saada minut takaisin sänkyyni, mutta minä vain sitkeästi palasin. Tänä enkeliyönä, en muista nukkuiko äiti muualla vai oliko hän poissa. Nukuin kuitenkin isäni vieressä ja 
yht’äkkiä joku herätti minut. Olin täysin valveilla, ponnahdin istumaan ja näin, että oviaukossa seisoi 
valkoinen olento, enkeli. “Näenkö unta?”, en. Tajusin olevani hereillä ja ajatukseni kulkivat selkeinä. 
Näky oli todellinen. Pelko tarttui minuun, mutta enkelin kädet kohosivat ja tunsin rauhan laskeutuvan 
ympärilleni, pelko hävisi. Katselin pitkään enkelin kirkkautta, puhuiko hän minulle, mitä olisi sanonut, 
en osaa sanoa, en muista. Mutta vaistosin, että hän siunaten kulkisi rinnallani. Ravistelin isää hereille, silmät tiukasti enkeliin suunnattuina. “Katso isä, enkeli on huoneessa”, huudahdin 
hänelle. Samalla kun isä heräsi, enkeli katosi. Olin tosi pettynyt, kun vakuuttelin hänelle, että enkeli oli 
aivan varmasti seisonut oviaukossa, varmasti. Isä koetti otsaani. En ollut kuumeinen. Isä taputteli minua 
ja käski minun nukkua uudelleen. Oivalsin ettei isä uskonut minua. Olento oli suojelusenkelini, ja 
näyttäytyy vain minulle eikä muille.Tästä näystä alkoi minun juurtumiseni Suomeen, kotiini, perheeseni, “Älä pelkää, rauha olkoon kanssasi”. “Älä pelkää”, niitä lohdutuksen sanoja ei kukaan lausunut, kun minut lähetettiin pois kotoani. Ensimmäinen yö jossain, luultavasti Pelastusarmeijan päämajassa, oli hylkäysten yö, sali täynnä
 parvekkeita myöten ikävöiviä, itkeviä lapsia. Ikkunat peitettyinä kuten kaikkialla sodan aikana. 
Valon häiväkään ei saanut loistaa yöhön, yhtä pimeä ja valoton oli mieleni. Minut oli hyljätty, miksi, mihin? 
Kukaan ei siihen vastannut. Itku tuuditti uneen lattialla makaavat lapset. Aamu valkeni yhtä ankeana ja lohduttomana. Kaikkialla nyyhkyttäviä, unisia lapsia, joita aikuiset kiirehtivät pukeutumaan. Aamun häpeä paljastui silloin kun jokaisen oli pissattava huoneessa oleviin pottiin, tyttöjen 
ja poikien. Jokaiselle oli annettu lasipurkki jossa oli nimi ja siihen piti kaataa osa virtsasta.Asia oli minulle 
niin häpeällinen ja käsittämätön, että päätin olla tottelematta käskyä. Pöydät lainehtivat pissassa. 
Tajusin kuitenkin, etten voi luovuttaa tyhjää purkkia. Lopulta keksin, että kaadan jonkun toisen lapsen 
purkista omaani. Häpeäni olisi jotenkin pienempi. Itkuinen, iso, lihava poika lorotteli suoraan purkkiin, 
pissa oli tummaa ja sakeaa. Päätin kaataa hänen purkistaan, näin säästyisin rangaistukselta. Pissahätäni 
oli kuitenkin niin kova, että lopulta minun oli alistuttava käymään potalla niin salavihkaa kuin mahdollista. 
Mutta purkissani hehkui pojan punaruskea näyte. Tuskinpa lapsille ehdittiin selittää toimenpiteen tarkoitusta, käskettiin vain tehdä ja totella. Tästä alkoi 
minun puolitoista vuotta kestänyt kuuliaisuus-tehtäväni lastenkodissa, kuten luostarissa, totteleminen 
vastaan sanomatta, kysymättä miksi. Oliko tämä tehtävä liikaa minulle, juuri viisi vuotta täyttäneelle, 
vai oliko se ihmiseksi kasvamiseni kilvoittelun ensimmäinen aste? Kuitenkin pieni hemmoteltu perheen nuorimmainen, kaiken keskipiste, aloitti oman itsenäisen elämänsä suuren lapsilauman yhtenä osasena lastenkodissa, yhtenä joukon jatkossa, ilman huomion häivää.
 Muisto palautui minulle voimakkaana mieleen, kun myöhemmin laboratoriohoitajaopiskelijana vierailin 
ensi kertaa virtsalaboratorion puolella ja näin näytepurkkien keltaruskean väriskaalan. Vastenmielisyys 
lapsena kokemaani hetkeen oli niin tyrmäävä, että tajusin näiden sairaala-analyysien olevan muita varten. Lentokoneessa lopullisesti tajusin, että minut oli hylätty. Talot lentokoneen siipien alla kutistuivat tulitikkulaatikoiden kokoisiksi. Puista tuli tulitikkumetsä. Koko maailmani lyyhistyi, pieneni, meni kasaan. 
Sitten alla oli vain ilmaa. Tuhannet olivat hyljätyn tunteet. Sopeutuminen tuskallista. En ymmärtänyt miksi minut jätettiin, tuotiin 
tänne. Viikkoja seisoin lastenkodin verkkoaitaan nojaten ja suunnittelin pakoa. Mutta metsikkö talon 
takana oli sittenkin liian pelottava. Sadun peikot ja noidat asuivat siellä. Monta päivää odotin isää, olin 
varma, että hän tulisi hakemaan minut pois. En ymmärtänyt mitenkään muita lapsia, jotka heti suostuivat leikkimään kallioilla. Alkupäivinä aitaan 
nojaili muitakin puhumattomia, mutta minä olin viimeinen, joka lopulta jätti aidan. Tädin komento, 
“Pois sieltä ja leikkimään muiden kanssa!” alkoi lopulta tehota. Murruinko minä, vai oliko lapsen luontaista notkeutta hyväksyä kipeätkin asiat, kun ei ollut vaihtoehtoa? Näin alkoi sopeutumiseni yhteisön elämään. Sopeuduin, mutta sisimmässäni ajattelin, että isona teen mitä tahdon. Nyt tahtoni oli heidän taskussaan. Päivät lastenkodissa eivät olleet yksitoikkoisia, mutta ne noudattivat tarkkaa järjestystä. Onnellisinta mitä 
muistan olivat viikoittaiset kylpypäivät. Itse kylvettäjää, tomeraa, isoa ja ankaraa naista pelkäsin. 
Lapsia pestiin viisi kerrallaan samassa ammeessa. Toivoin, että joskus olisin lapsista viimeinen, joka 
pestäisiin, sillä silloin voisin omistaa koko ammeen. Saisin uida siinä kuin meressä ihan toiseen maailmaan. 
Toive ei toteutunut koskaan. Täti tarttui minuun aina ensimmäisten joukossa ja vastaanpaneminen oli 
hyödytöntä. Mutta maailma hetkeksi kylvyn jälkeen muuttui paratiisiksi. Silloin saimme jäädä sisälle 
suureen olohuoneeseen ja ottaa esille haluamamme kirjan tai lelun. Jos olit ensimmäinen kylvetetty lapsi, 
sait omistaa hetken koko suuren hiljaisen tilan. Seisoin huoneessa aivan hiljaa ja nautin. Huone oli kuin 
sadun lipas joka avautuu. Kukaan ei huutanut, ei käskenyt, ei kieltänyt. Muiden lasten mekastus kuului 
vaimeana ulkoa, mutta sinä olit tämän tilan kuningatar ja sen rauhan valtiatar. Vaikka toisetkin kylvetetyt 
lapset saapuivat, rauha ei häiriintynyt vaan jokainen paneutui raukeana omiin oloihinsa, omaan itseensä. 
En tiedä kestikö nautinto tunnin vai vähemmän, mutta edelleen nautin hiljaisten huoneiden tunnelmasta. Osa unohtumattomista muistoista liittyy kevääseen. Vieläkin kun keväinen kostean mullan tuoksu ja 
maatuvien lehtien haju tulvahtaa nenääni, muistan onnelliset hetket talon puutarhassa. Puiston on 
tarvinnut olla hyvin lehtomainen, sillä puiston etanat olivat jättiläisiä. Yhtä suuria etanoita näin vasta 
tropiikissa, ja tropiikin rehevyys palauttaa muutoinkin mieleeni tämän lapsuuteni puutarhan. 
Tässä paratiisissa näin elämäni ensimmäisen käärmeen, tosin jo tapetun. Me lapset kävimme 
katsomassa sitä kalliolla monta kertaa. Näimme sen pyrstön liikkuvan vielä illalla auringonlaskun aikaan. Talo oli kai jonkin varakkaan yksityishenkilön koti, joka oli annettu lastenkodin käyttöön. Piha oli suuri 
kallioineen ja metsiköineen. Meillä oli vapaus leikkiä kaikkialla. Minulla ei ole yhtään muistikuvaa talvesta, 
sateesta tai kylmästä. Muistan vain keväiset ja kesäiset leikit. Kesäiset leikit erikoisesti siksi, että silloin 
pääsimme porttien ulkopuolelle. Kävelimme jonossa uimarannalle. Tien varteen oli heitelty kiiltäviä karamellipapereita, ja me lapset intouduimme keräämään niitä. Tätien täytyi palauttaa kuri ja järjestys, 
sillä hajaannuimme aivan liikaa. Uimarannan portaikolla tädit istuivat virkapuvuissaan, olivat sentään käärineet hihansa ylös. Vesi oli 
lämmintä ja matalaa, ja me polskimme käsipohjaa. Meitä harmitti kun tädit portailla istuen vain puhuivat keskenään, eivätkä kiinnittäneet meihin mitään huomioita, vaikka kuinka huusimme “Täti, katso, minä 
osaan uida”, ja taitojamme esittelimme. Syksystä on vain surullisia muistoja. Olisin niin mielelläni halunnut kouluun, mutta vajaa kuusivuotias 
joutui jäämään pikkulasten joukkoon, kun kaikki toverini lähtivät opintielle. Itkin ja kapinoin, mutta se ei 
auttanut. Yksikseni allapäin keinuin ulkona, ja vain odotin ystävieni paluuta. Kävelin pettyneenä talon 
takaosassa ja hakkasin kivellä jostain löytämääni hiussolkea suoraksi. Selkäni takana alakerrassa oli 
pyykkitupa. Ikkunat olivat auki ja siellä oli naisia pesemässä pyykkiä. Jostain syystä joku iloisen ja herttaisen tuntuinen täti kurkisti ikkunasta ja alkoi jutella kanssani. Oliko surullinen pikkutyttö hellyttänyt hänet? 
Tämä on ainoa muistikuva siitä että joku puhui minulle ihan muuten vain, ei käskien, neuvoen tai ojentaen. 
En muista, että koko aikana kukaan olisi pitänyt minua sylissään, koskettanut, hyväillyt tai hellinyt. Myöhemmin syksyllä, kun odottelin lapsia koulusta, huomasin, että naapuritalon parvekkeella istui ihmisiä 
iloisesti rupatellen ja kahvia juoden. Seisoin liikkumatta kalliolla ja tuijotin heitä. Yritin näyttää oikein 
herttaiselta ja kiltiltä pikkutytöltä. Olin varma, että he heltyisivät ja haluaisivat ottaa minut luokseen, 
pois täältä lastenkodista. Mutta eivät he huomanneet minua vaan palasivat sisälle taloon. Lastenkoti oli pienellä mäellä ja taloon johti pitkä tie. Tien päässä oli suuri, musta takorautaportti, ja sen 
takana kadulla liikkui ihmisiä. Useana päivänä pakenin portille ja toivoin, että joku ohikulkija ottaisi minut luokseen, jos näyttäisin oikein kiltiltä. Halusin pois, johonkin kotiin, mihin vain, mutta kukaan ei huolinut 
minua. Yhden kerran koko oloni aikana sain käydä yksityiskodissa. Minulle oli kasvanut syyliä joka puolelle 
jalkaterää, lähinnä kantapään ympärille. Eräänä päivänä upea auto ajoi pihaan ja sieltä tuli ulos hieno 
rouva, suoraryhtinen ja hoikka. Rouva oli tullut viemään minua sairaalaan. Ennen sairaalaan menoa vietin yön rouvan kotona. Talo on varmasti ollut hieno, mutta muistan 
tapauksesta vain illallisen. Talon isäntä oli läsnä, ja perheessä oli ainakin yksi ikäiseni lapsi. 
Olisin innokkaasti jutellut illallispöydässä koska kaikki oli uutta ja kiehtovaa, mutta tarjoilija, joka osasi 
suomea kuiskasi minulle, “Ruokapöydässä ei saa puhua”. Minä en saanut edes tietää mitä oli se 
ihmeellinen hytisevä sininen hyytelö, jota jälkiruoaksi tarjottiin. 
 Seuraavana aamuna juoksin puutarhaan. Talon isäntä keskusteli siellä jonkun toisen miehen kanssa. 
Hyppelin heidän ympärillään ja ajattelin heidän huomaavan minut, mutta eivät he kiinnittäneet minuun 
mitään huomiota. Puistossa oli kukkia ja lipputanko, ja talon lapsille ihastuttava leikkimökki. 
Toivoin, että joskus pääsisin tänne leikkimään, tai että perhe huolisi minut, vaikka en oikein tädistä 
pitänytkään, koska hän oli niin määräävä. En saanut koskaan uutta kutsua, vaikka lastenkodin eräs tyttö 
kävi heillä joskus leikkimässä perheen tyttären kanssa.
 Auto ajoi sairaalan eteen ja rouva määräsi kuljettajan kantamaan minut sairaalan portaita ylös. 
Protestoin voimakkaasti, mutta minun ja kuljettajan oli toteltava. Rouva määräsi niin. Olin miehen sylissä 
kuin pihdeissä. Potkia ei kannattanut, mutta ilmeeni oli nyrpeä ja hapan, hävetti olla kuin pikkukakara 
toisen kannettavana. Rouva itse puski rappuja ylös takanamme määrätietoisen ryhdikkäänä takin napit auki reuhottaen, 
tietoisena hyväntekijän ja auttajan roolistaan. En pitänyt hänestä. Vaistosin rouvan ylemmyyden, hän oli 
kuin sadun ilkeä äitipuoli. Kaunis ja kova. En ole koskaan oppinut arvostamaan ihmistä, joka korottaa 
itsensä toisen yläpuolelle valtaansa hyväksi käyttäen.
 Minut pantiin leikkauspöydälle, ja toimenpide alkoi. Puuduttamatta, hoitajien kiinnipitelemänä alettiin 
syyliä polttaa pois sähköneulalla. Huusin ja rimpuilin koko ajan, sillä kipu oli hirveä. En ymmärtänyt 
mitään heidän pöpötyksestään, sillä lastenkodissa puhuttiin suomea. Vain rukoukset “Gud som haver 
barnen kär..” opin ruotsiksi ja joitain lauluja “Du gamla, du fria...”. 
 Koska huusin niin kamalasti, jostain hankittiin paikalle jotenkin suomea taitava hoitaja. Tosin hänenkin lohdutuksen sanat oli nopeasti sanottu. Hän oli sitonut muutaman napin yhteen ja heilutteli niitä 
yläpuolellani hokien “Lapsi, katso nappi, nappi.”. Huusin vielä hurjemmin. Syylät saatiin poltettua ja hieno 
rouva toimitti minut takasin lastenkotiin. Minut vietiin huoneeseeni, jossa nukkui tavallisesti 8 lasta. 
Nyt huoneen rauha oli minun. Sain jäädä yksin huoneeseen koko päiväksi. Täti ojensi minulle kirjan, ja 
halusin varmistaa heti oliko kirja varmasti minun. Närkästyneenä hän vastasi: “Nyt se on sinun, mutta kun 
paranet, se on kaikkien lasten yhteinen”. Pettymys oli suunnaton. En pitänyt tädistä ollenkaan, en ollut 
pitänyt hänestä koko aikana. Olisin niin toivonut jotain omaa, mutta meillä oli vain yhteisiä tavaroita. 
Ainoa poikkeus olivat postikortit. Jos vanhemmat olivat niitä lähettäneet, ne sai säilyttää tyynyn alla. 
Minulla oli muutamia, saatu jouluksi, pääsiäiseksi, syntymäpäiväksi. Kirjeet tädit pitivät kaapissa ja joku 
vanhempi nainen kävi lukemassa niitä meille. Muistan vain yhden kirjeen, jossa siskoni kertoi nukeistani, 
jotka odottavat minua. Purskahdin haikeaan itkuun, sillä koti palasi mieleeni. Olisin luetuttanut sitä kirjettä 
vaikka kuinka monta kertaa, mutta täti lopulta kieltäytyi, koska minä aina itkin. Joka ilta ennen iltarukousta, jonka huoneen valvoja luki, katselin korttejani ja marmorikuulaa, jonka olin 
ottanut ja piilottanut patjani alle. Marmorikuulan violetit värit johdattivat mielikuvitukseni maailman 
ääriin. Sänkyni oli ikkunan vieressä ja ennen nukahtamistani katselin myös puuta, joka ystävällisesti 
kolkutti ikkunaruutuun. Illan rituaaleihin tytöillä kuului myös rusettinauhan viikkaus tyynyn alle, niin 
että se olisi sileä seuraavana päivänä. Meille luettiin paljon satuja ja opimme paljon lauluja. Näin oli varmasti helppo pitää suurta joukkoa 
rauhallisena ja hiljaisena, mutta iltaisin kun katselin salaista marmorikuulaani, värit veivät minut 
uudelleen kuulemieni satujen maailmaan. Värien ja kuvien kautta hahmotan edelleen sisäistä minääni. 
Puran vaikeuteni paremmin maalaten, värien kautta, kuin puhuen. 
 Ihana satujen ja tarujen maailma oli tavallisen arjen voimakas vastapaino. Se kannatti minua ja on suuri 
arvo muistoistani laitoskodissa. Kiellot ja käskyt eivät ulottuneet satumaailmaan. Uusien laulujen oppiminen oli minulle helppoa, ja nautin laulamisesta, sillä olen musikaalinen. Ei siis ollut 
ihme, että minut valittiin ryhmään, joka esiintyisi Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa. Tilaisuus oli 
luultavasti jokin hyväntekeväisyysnäytös. Olin onnellinen ja iloinen. Esittäisimme siellä keijukaisleikin. 
Saisin pukea ylleni ihanat keijukaisvaatteet. Olin ryhmän nuorin ja pienin. Harjoitukset alkoivat, ja laulujen ja leikkien oppiminen oli vaivatonta. Mutta kerran en päässytkään 
mukaan. Olin katkera, eikä minua lainkaan lohduttanut, vaikka leikinohjaaja vakuutti, että pääsen 
mukaan esitykseen ihan varmasti. Kun muut esiintyjät harjoittelivat leikkejä, seisoin eteisessä ja kuuntelin. 
Itkin, ja vihasin tätiä. Minut oli petetty. Esiintymisiltana pääsin mukaan, niin kuin täti oli luvannut. Olin onnellinen pikkutyttö, mutta jossain 
sisälläni ahdisti: ”Muistanko oikein kaikki leikin kuviot”. Laulut kyllä muistaisin. Matkustimme junalla 
Tukholmaan, matka ei kai ollut pitkä, mutta väsytti hieman, sillä oli jo ilta. Tukholman valomeri häikäisi 
minut, ja innostus häivytti väsymyksen. Oopperan takahuoneessa muutuimme ihaniksi keijuiksi. Esiintymisvuoromme tuli, näyttämö oli kirkkaasti valaistu, mutta salin hämärässä oli kauheasti ihmisiä. Koko esityksen ajan jouduin tarkkailemaan muiden liikkeitä, he pyörähtelivätkin niin vikkelästi. 
Muutamassa kohdassa en oikein pysynyt mukana, ja olin hieman epätahdissa. Kun leikki oli loppu, 
en osannutkaan juosta suoraan lavan reunalle sirosti niiaamaan ja kiittämään. Häpeä tikitti jo sisälläni, 
tajusin, ettei suoritukseni leikin suhteen ollut täydellinen. Saimme kuitenkin mahtavat aplodit, ja ehkä 
pikkuinen, hieman hidas pullukka keiju sai ylimääräisen hymyn karehtimaan katsojien suupielissä. 
Minua ei hymyilyttänyt, pidättelin itkua, häpesin, koska en ollutkaan paras tanssija. Tarve esiintyä kuoli 
oopperan lavalle. Vierailimme myös Kuninkaan linnassa, oliko se sama matka tai jokin muu kerta. Ainoa muisto linnasta 
on, että opas kertoi ja esitteli salaista ovea, josta prinsessat pääsivät pujahtamaan huomaamatta omalle 
puolelleen. Seinäpaperista ja seinäkoristeista ei huomannut, että seinässä on aukko. “Onkohan se ovi 
vieläkin olemassa?” Tarina prinsessoista, heidän elämästään ja salaisesta ovestaan, joka vei salaisiin 
huoneisiin ja puutarhoihin ruokki mielikuvitustani kauan. Eräänä päivänä koululaiset harjoittelivat tehtäviään suuren pöydän ympärillä ja minä istuin tapani 
mukaan pöydän toisella puolella seuraten opetusta. Teuvolla oli todella vaikeaa oppia tavaamaan. 
Häntä neuvottiin ja neuvottiin. Yht’äkkiä huomasin, että minähän osaan tavata, tosin katsellen kirjaa 
nurin päin. Ilossani kerroin tädille “Hei, minä osaan tavata”, mutta ei hän siihen erikoisemmin reagoinut, 
sanoi vain ohimennen “Missäs sinä sen olisit oppinut?”. Pääsin kerran kurkistamaan koulun ihmeelliseen maailmaan. Oppilaat olivat valmistaneet juhlaan 
näytelmän, ja osa lapsista pääsi katsomaan esitystä. Näytelmä alkoi, istuimme mielestäni hassuissa 
pulpeteissa. Koko esityksen huudon ja tömistyksen merkitys jäi minulle hämäräksi, sillä näytelmä 
esitettiin ruotsiksi. Ei siellä koulussa tainnut niin mukavaa ollakaan. “Joulu, joulu tullut on...Armas aika lapsien...” Joulun odotuksen riemu oli täyttänyt mieleni, sen aisti kaikkialla. Tädit olivat kertoneet, että jokainen saa joulupukilta oman paketin. Leluja lastenkodissa oli, mutta kauneimmista nukeista ja nukenvaunuista oli 
aina kiistaa. Aloin unelmoida ikiomasta nukesta. Aattoiltana olohuoneessa joulun tunnelma oli täydellinen, 
ja lopulta pitkän odotuksen jälkeen pukki saapui. Hän kutsui jokaista erikseen nimeltä hakemaan pakettia. 
Ihania leluja kuoriutui paketeista ja onnellisia lapsen ilmeitä oli ympärilläni. Minunkin nimeni huudettiin, ja jännittyneenä avasin paketin. Mutta hirveä pettymys purkautui raivoisaan 
huutoon. Paketista tuli esiin poikien lelu, punainen paloauto. Heitin auton lattialle niin että kolisi ja ulvoin 
etten halua poikien tavaroita. Punaisen paloauton keltaiset tikkaat törröttivät keskellä lattiaa ja minä itkin, 
potkin ja valitin. Tädit suuttuivat, koska pilasin muidenkin joulun, ja taas minua ojennettiin, että mitä väliä 
sillä on mikä lelu paketissa on, koska huomenna kaikki ovat kuitenkin yhteisiä. He pettivät minut. 
Nukahdin jouluyöhön pettyneenä, ja usein joulun punainen väri tuo mieleeni muiston paloautosta. Minusta ei koskaan tullut todella nukkien kanssa leikkijää, ja aina lahjojen saanti ja anto on ollut 
pulmallista. Ehkä hoitajien mieleen oli kuitenkin jäänyt jotain, sillä kun lopultakin lähdimme Ruotsista ja 
jokaiselle oli annettu pieni laukku kotiin vietäväksi, minun paketistani putkahti esiin pieni guttaperkkanukke Gunhild. Se on minulla edelleen. Kymmenien muuttojen keskellä olen säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. 
Oliko se kuitenkin pieni hellyyden osoitus joulun raivottarelle. Jouluun, tai sen valmisteluun liittyy toinenkin muistikuvani. Tädit olivat päättäneet, että lapset pääsisivät 
pieninä ryhminä keittiöön leipomaan joulupullia. Odotin innolla omaa vuoroani ja tulihan se eräänä 
iltapäivänä pitkän odotuksen jälkeen. Keittiötä hallitsi suuri, lihava, äkäinen nainen, liekö sama, joka 
kylvetti meidät. Pullataikina oli valmis ja pöytä jauhotettu, mutta koko ajan täti mekasti: “Mitä hullua tämä 
uusi kotileikki-idea oikein on? Lapset tulevat sotkemaan tänne keittiöön ja likaisin käsin vääntävät pullia”. 
Ilo ja halu leipomiseen kuoli. En koskaan enää halunnut keittiöön, eikä sinne uutta kutsua tullut. Eivätpä 
ole keittiöt muutoinkaan käytössäni kuluneet. Syön mielelläni ulkona ja kaikki yhteisateriat miellyttävät 
minua enemmän kuin itse valmistamani ruoka. En myöhemmin kotonakaan pyrkinyt keittiöön, vaan 
mieluummin valitsin puutarhatyöt. Emme olleet huonosti kohdeltuja, mutta kaksi rangaistuskertaa on jäänyt pysyvästi mieleeni, koska 
kyseessä oli yksilön tekemä tuhmuus, mutta meitä rangaistiin joukkona. Huoneessamme ei ollut vuoteenkastelijoita, eikä muitakaan siisteysongelmia esiintynyt. Mutta eräänä iltana joku pojista kakkasi 
sänkyynsä. Tästä nousi melkoinen hässäkkä ja kasvatuksellisesti kaikki huoneen lapset saivat piiskaa. 
Se sänkyynsä ulostanut poika lienee saanut oikeasti selkäänsä. Ulvonta huoneessa oli melkoinen, kun me 
muut odotimme piiskaajaa oman sänkymme kohdalle. Minä huusin kovaa, protestoin tulevaa vääryyttä 
vastaan, vaikka sainkin vain muodollisen läpsäyksen. Mutta enhän minä ollut sänkyäni sotannut. 
 Asiaa käräjöitiin laajemminkin ja syy tapaukseen selvisi. Edeltävänä iltana varsinaiset tätimme olivat olleet 
pois laitoksesta ja pari nuorta tyttöä valvoi iltatouhujamme. Olimme varmasti käyttäneet tilaisuutta 
hyväksemme ja nukkumaan menon rutiinit olivat järkähtäneet. Tytöt keksivät ottaa vanhan pelottelukonstin kasvatusmetodiksi. Yht’äkkiä alakerran portaissa loikki omituinen pellen ja paholaisen välinen luomus ja 
nauroi hervottomasti. Huoneemme lapset kutsuttiin katsomaan otusta ja toinen tyttö pelotteli meitä: 
“Ellette pysy sängyssä ja tottele, otus vie teidät mukanaan”. Jotenkin epäilin asiaa, sillä otuksen mahdoton 
nauru ei oikein sopinut yhteen olion kammottavuuden kanssa. WC:ssä ravaaminen tosin loppui, ja kyllä 
valojen sammuttua pelotti. Ehkä sänkynsä sotannut poika oli tosi kauhistunut eikä uskaltanut käydä 
tarpeillaan. Kun huuto ja ulina piiskausiltana loppui, päätin kertoa pelkomme syyn huoneen varsinaiselle 
valvojalle, joka, vaikka olikin tiukka ja ankara, oli myös oikeudenmukainen. “Emme uskalla mennä iltaisin 
pimeällä tarpeillemme, koska siellä portaissa liikkuu se otus”. Suuttuneet tädit alkoivat tiedustella 
poissaoloillan tapahtumia. Syy selvisi ja hoitajatytöt saivat kurinpalautusta pelottelusta. Mutta yksi 
ansaitsematon läpsäys oli kuitenkin kolhaissut oikeustajuani. Toisen joukkorangaistuksen muistan keväisiltä leikkikallioilta. Kallion juurella oli talo ja talossa kaunis 
puutarha. Erikoisen kaunis oli keväinen kukkapenkki. Mutta talossa asui vihainen täti, joka jo aikaisemmin 
oli huutanut ja viittonut meille. Meitä oli kovasti varoitettu heittämästä mitään alas puutarhaan. 
 Eräänä päivänä naapurin täti ilmaantui raivosta kiekuen kalliolle. Suu liikkui ja kädet kävivät kun hän 
selitti jotain hoitajalle. Emme ymmärtäneet puhetta, mutta tiesimme, että jotain pahaa oli tapahtunut 
puutarhalle. Hoitajamme kertoi, että pojat olivat vyöryttäneet kiviä puutarhaan ja nyt kaikki pyydätte heti 
anteeksi tekoanne. Yritin livahtaa pois läsnäolevasta lapsijoukosta, minähän olin ulkopuolinen, enkä ollut 
kiviä heitelleiden mukana. Hermostunut hoitaja tarrasi minuun, ja komensi minut takaisin. Seisoimme 
rivissä kuin rangaistusvangit, kun raivostunut täti edelleen huusi vihaisena. Pieni suuni pysyi tiukasti 
supussa, enkä suostunut sanomaan mitään, en suostunut pyytämään anteeksi tekoa jota en ollut tehnyt. 
Kerroin vain ihailleeni kaunista kukkapenkkiä, jossa oli monenlaisia kukkia. Vieläkin uskon muistavani 
ainakin orvokit. Kun vihainen rouva oli lopulta saatu rauhoittumaan ja hän oli lähtenyt pois täti kevensi 
tilannetta eikä rangaissut minua. Hän sanoi, että kyllä hän uskoo, ettemme kaikki olleet syyllisiä, mutta 
suuttunut naapurin rouva oli helpompi lepyttää, kun pyysimme jokainen vuorollamme anteeksi. 
En sittenkään hyväksynyt asiaa, ja kostoksi mielikuvitukseni alkoi laukata. Olin varma, että nainen, joka 
asui talossa kallion alla oli noita-akka ja puutarha oli lumottu. Oli parempi pysyä kauempana kallion 
reunalla ettei joutuisi hänen kynsiinsä uudelleen. Aloin kertoa noita-akka tarinaa muille lapsille, ja pian 
muutkin alkoivat kammoksua taloa. Ehkä naapurin rouvalla oli syynsä raivoonsa, olihan hän yht’äkkiä 
saanut suomalaisgheton keskelle ruotsalaista omakotitaloidylliä. Varmasti nelisenkymmentä leikkivää 
lasta kuului ja näkyi. Miksi isä pidättelee itkua ja vastustaa lähtöäni? Miksi äiti on epätavallisen kannustava ja iloinen. 
Miksi vieras nainen istuu olohuoneessa? Istun lattialla ja solmin kenkieni nauhoja. Äiti innostaa minua 
laulamaan tädille laulua “Tytöt ne lähti reissulle...” En oikein innostu. Isä toistaa, että kyllä tytön olisi 
parempi jäädä kotiin. Puhuiko isä jotain hakemisestani, en muista, mutta pitkään Ruotsiin saavuttuani 
odotin hänen tulevan hakemaan minut takaisin kotiin. Äiti selittää että vieras täti veisi minut mukanaan. Ilo tulevasta matkasta ei oikein sytytä, jotain 
hämmentävää on lähdössä. Oletan käväiseväni tädin kanssa jossain, mutta palaavani pian takaisin. Kodista lähdöstäni ei minulla ole muuta muistikuvaa. Missä olivat silloin kaksi sisartani, pikkulotat 
15-vuotias Hannele ja 12-vuotias Eila, jotka jäivät Suomeen? Äiti halusi lähettää kuopuksensa pois sodan 
jaloista, kun sellainen tilaisuus avautui. Hän luuli, että pääsen johonkin mukavaan perheeseen, niin kuin l
omalle sodan tuomasta levottomuudesta ja ahdingosta. Syitä oli varmaan muitakin, mutta juuri viisi vuotta täyttänyt ei niitä ymmärtänyt. 
 Miksi minut lähetettiin pois kotoani? Miksi minut erotettiin perheestäni? Miksi minut hyljättiin? 
Miksi unohduin lastenkotiin? Vastausta ei oikeastaan ole. Tädit kertoivat kyllä, että olot Suomessa olivat 
niin huonot, että ihmiset söivät perunankuoria. Ei minun kotonani sellaista tapahtunut. Kertomus koski 
jotain muuta. Oli pakko sopeutua, vaihtoehtoa ei ollut ja lapsihan hyväksyy kaiken. Ei hänen mielipidettään kysytä. 
Ei lastenkoti paha paikka ollut ja lopulta elin laitoslapsen elämää jopa tyytyväisenä. Muisto kodistani 
haalistui haalistumistaan. Hemmoteltu tuittupää sopeutui, ei kerjännyt enää huomiota, alistui olemaan 
osa massaa, mutta sisälläni kyti vapauden kaipuu. Kun olen iso, teen mitä itse haluan, jyskytti päässäni 
usein, kun oma tahtoni ja annetut määräykset olivat ristiriidassa. Puolentoista vuoden laitoselämän jälkeen olot Suomessa muuttuivat ja tuli kotiinpaluun hetki. 
Lastenkodin päivärytmi särkyi. Tädit alkoivat pakata pieniä laukkuja, ja lapsiryhmä toisensa jälkeen hävisi. 
Oli jotenkin surullista. Kaipasin poislähteneitä. Ei kotiinlähtöön mitään erikoista iloa liittynyt, vaikka meille kerrottiin, että pääsisimme oman isän ja äidin luokse omaan kotiimme. Kotiin, mutta vaikka kuinka 
pinnistin muistiani en muistanut kodistani mitään. Mielikuvitukseni alkoi rakentaa kodikseni ihanaa taloa, 
vähän sellaista, jossa olin sairaalakäyntini yhteydessä yhden yön nukkunut. Minulla olisi oma huone ja 
leikkimökki ja paljon omia kirjoja ja leluja ja... Äiti, hän olisi vähän kuin hieno rouva, mutta paljon 
mukavampi, lempeä ja kaunis. En pystynyt muistamaan perhettäni.
 Tyhjiä vuoteita oli yhä enemmän. Lastenkoti alkoi tuntua yhä ahdistavammalta. Kaipasin kovasti lähteneitä tovereitani. Joitain päiviä ennen lähtöäni täti kutsui minut mukanaan vaatehuoneeseen ja kysyi mikä mekko minusta oli kaikkein kaunein ja mikä yöpuku mieleisin. Hetkeäkään epäröimättä osoitin sormellani keltaista punapilkullista yöpukua, olin ihastellut sitä aikaisemminkin, mutta sitä ei koskaan käytetty. Mekkovalintani 
oli myös helppo. Ehdottomasti kaunein oli vihertävä kukkamekko. Joka kylpypäivä olin toivonut, että saisin 
itse valita vaatteeni. Kuitenkin aina oli puettava sinivalkoinen ruutumekko, samanlainen kuin kaikilla 
muillakin. Täti kysyi uudelleen olenko ihan varma, että ne ovat kauneimmat. En ymmärtänyt miksi näin 
tehtiin, mutta myöhemmin kotiin palattuani se ihana keltainen punapilkkuinen yöpuku oli laukussani ja matkapäivänä minulla oli ylläni se soma kukkamekko. Lopulta tuli minun ryhmäni lähtöpäivä. Seuraavat muistikuvat ovat junasta joka jyskytti kohti pohjoista. 
Yöksi penkkien päälle laitettiin vanerilevyt, mutta niiden päällä oli epämukava nukkua. Lähtiessämme laukkuihimme oli laitettu kolme valokuvaa. Matkan aikana eräs poika keksi melkoisen raon ikkunan välissä. 
Ensin hän työnsi sinne jotain törkyä, mutta lopuksi hän työnsi sinne kaikki saamansa valokuvat ja uskotteli 
muille että reikä on postilaatikko. Sinne postilaatikkoon päätyivät monen muunkin valokuvat. 
Minäkin innostuin, mutta epäilys postin perilletulosta kaiversi kuitenkin sen verran, että työnsin sinne 
vain kaksi valokuvaani ja säästin itselleni yhden, onneksi. Katselen haalistunutta valokuvaa, yhdellä tytöistä on erilainen mekko.. se olen minä... Mekothan näyttävät 
nyt hyvin sieviltä, puuvillaista hyvää ruutukangasta, pienet puhvihihat, pieni pyöreä kaulus. Mutta silloin 
en pitänyt niistä, inhosin, koska melkein kaikilla tytöillä oli samanlainen. Muistan, kuinka kerran vähää 
ennen lähtöä taloon tuli valokuvaaja ottamaan kuvia lapsista. Minulle yritettiin pukea tuttua ruutumekkoa, 
mutta makasin mahallani maassa ja vaadin kauniimpaa asua. Valokuvaajalla oli kiire, ja minä vain 
oikuttelin. En suostunut menemään kuvaan, ellei mekkoani vaihdettaisi. Sillä kertaa sain taistelussa 
erävoiton, ja uusi vaaleanpunainen, vähän silkkimäinen, raidallinen mekko sujautettiin ylleni. 
En muuten tuntisi itseäni kuvasta, mutta tuo mekko auttaa tunnistamisessa. Haaparannassa juna pysähtyy ja näemme ensi kerran sotilaita ja lottia. He tarjoavat meille keittoa ja 
saamme myös karamellejä. Meille selitetään, että ruokailun jälkeen juna jatkaa matkaansa Tornioon ja 
silloin tulemme Suomeen. Matka jatkuu ja junan pysähtyessä pieniä lapsiryhmiä jää junasta pois. 
Minun määräasemani on Lahti. Sinne jää suuri joukko lapsia. Seisoimme jonossa laiturilla nimilaput 
kaulassa. Yht’äkkiä joku nainen tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua mukaansa. Tämäkö on äitini! “Ikinä 
en lähde hänen mukaansa”. Temmon kauhistuneena itseäni irti ja nainen äkäisenä hellittää otteensa, 
mutta tarttuu pienen pojan käteen. Muisto tästä on vaivannut minua, “Minne poika joutui?”. 
Myöhemmin opin tuntemaan naisen, ja kuulin hänestä tarinoita. Hän oli henkisesti sairas, ja huhut 
kertoivat hänen surmanneen lapsensa. Pelkäsimme ja kammoksuimme häntä. Oli kuitenkin varmaa, 
ettei pieni poika asunut hänen luonaan. Vanhemmat olivat tulleet lapsiaan vastaan. Odotin, että joku hakisi minut. Kuitenkaan kukaan 
vastaantulijoista ei näyttänyt tutulta. Vanhin sisareni tunnisti minut, ja äitini kävi lukemassa nimen 
lapusta. Hän ei ollut tunnistanut minua heti, sillä Ruotsissa ollessani maitohampaani olivat vaihtuneet 
pysyviin ja hiukseni kasvaneet ja kihartuneet. En tuntenut äitiäni. Hän ei ollut mielikuvitukseni hieno 
rouva. Hän oli paljon lihavampi, mutta näytti ystävälliseltä ja lempeältä. En tuntenut oikeastaan 
isäänikään ja sisareni olivat aivan vieraita. Mutta heidän mukaansa minun oli lähdettävä. Tuloni jälkeen istun keittiön pöydän ääressä ja katselen hyllyn kolhiintuneita alumiinikattiloita. 
Mielikuvitukseni koti romahti. Kuulen äidin ystävällisen äänen ja yritän syödä hänen tarjoamaansa 
vispattua marjapuuroa. Se ei maistu, vaikka siihen ripotellaan lisää sokeria. Yritän kätkeä suruani ja 
pettymystäni, minun on siis jäätävä tänne kunnes olen iso ja voin mennä minne haluan. Minua itkettää 
ja väsyttää, haluaisin palata takaisin lastenkotiin.
 Kodistani tunnistan vain nukkeni jotka istuvat pikku tuolissani “salin” muurin edessä. Yht’äkkiä muistiin 
palautuu esiliina, jonka ennen lähtöäni olin piilottanut uunin taakse. “Ei kai seinä vain syty palamaan”. 
En sano mitään mutta kurkistan salaa uunin taakse. Siellä ei näy mitään. Äiti oli ennen sotaa tehnyt 
minulle tummasta kankaasta esiliinan, josta en pitänyt ollenkaan, se oli minusta ruma. Oikuttelin aina 
kun se olisi pitänyt pukea ylleni. Eräänä aamuna vaatteita pukiessani ruma esiliina oli siinä jälleen. 
Työnsin sen uhmakkaasti uunin taakse ja tyrkkäsin vielä hiilihangolla sen niin syvälle ettei sitä näkynyt. 
Äiti etsi esiliinaa mutta minä sanoin vain että se on hukkunut. Nyt muisto pelästytti minut. Itsepäisyyteni ja uhmani oli lastenkodissa tasoittunut. Olin oppinut siellä hyväksymään asioita joille en voinut mitään. Mutta ehdoitta alistujaa ei minusta tullut. Yhtä vaikeaa kuin oli opetella elämään 
lastenkodin sääntöjen mukaan yhtä tuskallista oli jälleen sopeutua kodin henkeen. Miten syvästi haavoitin 
äitiäni, kun kerran tuloni jälkeen jonkin erimielisyyden tai pettymyksen seurauksena huusin hänelle, että 
hän on noita-akka joka ryösti minut. “En ole sinun lapsesi. Minun oma äitini on nuori ja kaunis ja hoikka, 
mutta sinä olet ruma noita-akka”. Enkeli varmasti itki. Vuosia myöhemmin, kun minulla oli jo omia lapsia, 
hän kerran mainitsi asiasta. Muistin asian mainitsemattakin.
 Perheeni otti minut hyvin vastaan ja olin jälleen huomion keskipiste. Isääni kiintymys palasi nopeasti, 
muisto isän kyynelistä lähtöni hetkellä varmaan auttoi asiaa. Isä todella rakasti lapsiaan, huomioi ja 
hyväksyi heidät juuri sellaisina kuin he olivat. Äitiini suhde oli pidättyväisempi. Vasta vuosien myötä opin ymmärtämään hänen ratkaisuaan, jopa kunnioittamaan häntä. Mutta hellyyden osoitukset häneltä kielsin. Suhteemme parhaimmillaan oli hyvää, iloista luotettavaa ystävyyttä. Vanhin sisareni oli jo työssä 
kirjakaupassa, ja kirjojen maailma lähensi meitä. Hänellä on kaunis ääni ja hän rupatteli ja jutteli paljon 
kanssani ja toi minulle satukirjoja. Pääsin myös käymään yksin hänen liikkeeseensä ostoksille ja aina sain 
jotain pientä itselleni. Hänen iloinen luonteensa helpotti lähentymistä. Toiseen sisareeni, joka kävi 
oppikoulua suhtauduin kunnioittavasti. Olin ylpeä kun pääsin katselemaan hänen kirjojaan ja tehtäviään 
hänen lukiessa läksyjään. Pian paluuni jälkeen naapuriin ilmaantui muitakin Ruotsista palanneita lapsia. Sain kutsun leikkimään 
Ruotsista palanneiden kaksostyttöjen kotiin. He puhuivat vain ruotsia. En kehdannut paljastaa, että osasin 
ruotsiksi vain joitain rukouksia ja lauluja ja menin kutsuttuun kotiin. Yritin selviytyä epämiellyttävästä 
tilanteesta. Ainoa lause joka putkahti jostain mieleeni oli “Kom hit, eta”, ja sekin oli väärin. Sitä huutelin 
tytöille leikkiessämme. Lopulta täti, joka itse oli opetellut hiukan ruotsia tuli kysymään: “Etkö sinä 
todellakaan enää muista ruotsia”, sillä olin palannut Ruotsista ainoastaan paria kuukautta aikaisemmin 
kuin tytöt. En myöntänyt, en kieltänyt, en kertonut, en selittänyt mitään. Lähdin itkua pidätellen pois. 
Ei menneisyydestäni ollut mitään kerrottavaa. Lastenkoti. Sanalla oli huono maine, se oli paras jättää mainitsematta, unohtaa koko episodi. Uusi häpeäntunne nöyryytti minua, en ollut oppinut edes kieltä. Kun aloitin oppikoulun, ensimmäisellä ruotsin tunnilla opettaja kysyi kuka oli ollut Ruotsissa sodan aikana. 
Monta kättä nousi, mutta minun pysyi alhaalla Olin oppinut varomaan ja kieltämään tilanteita jossa asia 
tulisi ilmi. Ei tarvinnut selitellä mitään. Asiasta ei puhuttu. Ei kotona, ei koulussa, ei ystävien kesken, ei 
vieraille, ei kenellekään. Se oli liian arka asia minulle, liian vaikea vanhemmilleni. Häpeällinen minulle ja käsittämätön ulkopuoliselle. Sen pystyi vaikenemaan kuoliaaksi, mutta sisälläni se asui. Sanoin äidille 
uhmassani: “Kun minulla on joskus lapsia, en ikinä lähetä heitä pois”. Otin ahdistuksessani tuomarin roolin. Syyllistin heitä syvästi, vaikka sotaa, sodan aloittajia, olisi pitänyt vihata. Vähitellen asia jäi taka-alalle, mutta heikkouteni hetkillä vangittu lapsi sisälläni valitti, se huusi oikeuksiaan ulospääsyyn. Itsesääli ja häpeä 
valtasivat minut silloin, kun asiat olivat umpisolmussa tai olin sairas tai muuten tunsin olevani muiden 
armoilla, muista riippuvainen. Jokin kuitenkin nosti ja kannatti minua, tahtoniko vai unohtunut enkeli..? 
Lapsuus kului melko onnellisesti, kasvuympäristöni oli rikas. Nuoruus, kouluaika olivat elämän kiihkeää 
etsintää. Enkeli melkein unohtui, vaikka siellähän se yritti kompuroida mukanani. Tiukoille vedin 
ympäristöni, ystäväni, sukulaiseni, opettajani. Vaikeuksien ja valintojen edessä sisälläni kyyristelevä 
hyljeksitty lastenkotilapsi nosti päätään, se huusi kerran poljettua vapauttaan, oikeuttaan tulla kuulluksi. 
Se koetteli ihmisiä, heidän luottamustaan, rehellisyyttään, sietokykyään. Voi opettajia, voi ystäviäni, voi 
omaisiani. Kun huomasin, että he eivät kestäneet, laskin enkelin itsessäni irti. Kätketty lastenkotilapsi 
sisälläni vaikersi, mutta minä pakotin sen vaikenemaan, en laskenut sitä ulos, kätkin menneisyyteni 
häpeän, ajan lastenkodissa. En kertonut siitä ajasta kenellekään, mutta en voinut sitä unohtaa. 
Olin 45-vuotias, kun ensi kerran todella tunnustin olevani lastenkodin kasvatti. Pääsin aloittamaan kouluni jo kuusivuotiaana sillä osasinhan lukea aivan sujuvasti. Elämä löysi uomansa, 
minua kannustettiin ja viisastuneet vanhempani antoivat minulle vapauden, jota kumpikaan sisareni ei 
ollut saanut. Lukioaikana sain matkustaa kesäisin Ruotsiin työhön. Minuun luotettiin. Joku sisäinen pakko 
veti minua takaisin, sisimmässäni olisin halunnut vierailla lastenkodissa, vaikka en edes tiennyt missä se 
sijaitsi. En kuitenkaan koskaan uskaltanut hakeutua juurilleni, ryhtyä tiedustelemaan, missä lastenkoti oli 
ollut. En koskaan maininnut ystävilleni tai työtovereilleni, että olin ollut maassa jo lapsena. 
Se pysyi salaisuutenani. Oliko ensimmäinen matkani tehnyt minusta kulkurin, vai lukuisten lukemieni matkakirjojen lumoko siihen 
vaikutti? Halu nähdä ja kokea oli rajaton, kokea elämä haasteena, ei pelottavana. Mikään ei pidätellyt minua. Vapaus alkoi huumata, todellisuus ja taru lähestyivät liiaksi toisiaan. Varjeliko minua enkelini vai sisäinen 
vaisto, muistikuva lapsuudestani? En halunnut että kukaan saisi otetta minusta, rajoittaisi vapauttani, 
pystyisi alistamaan minua. Näin pystyin asettamaan itselleni kohtuuden rajat. “Rakas, minun on kerrottava sinulle...”. Älä pelkää, hän tehköön valintansa! Minä olin tehnyt ratkaisuni, 
minun on sittenkin pakko kertoa. Onnellinen opiskelijaelämä lopuillaan, suunnittelimme jo hääpäivää, kun kätketty minäni heräsi, lastenkotilapsi minussa huusi ulospääsyään. Minun on oltava rehellinen, 
hänen on kestettävä totuus. Minun on kerrottava, vaikka hän hylkäisi minut, ei hyväksyisi lastenkodin 
kasvattia vaimokseen. Lastenkoti on häpeällinen sananakin. Paljastan hänelle sisintäni, hän ei ymmärrä. 
Hänestä siinä ei ole mitään kummallista. Miten hän voisikaan tajuta, kultalusikka suussaan syntynyt. 
Helpotun, hänelle se ei näytä merkitsevän mitään, hän ei tajua todellisuuttani. Vannotan kuitenkin, 
ettei hän koskaan kerro kenellekään keskusteluamme. Työnsin ongelman takaisin sinne, mistä se tuli. 
Toivoin, että se nyt pysyisi siellä. Aina välillä muistot kuitenkin pulpahtivat esille. Kerran anoppini otti kantaa lasten Ruotsiin lähettämisen suhteen. Hänestä se oli käsittämätöntä 
joukkohysteriaa: “Miten joku voi antaa lapsensa pois?” Vaikka yleensä otin kantaa anopin mielipiteisiin, 
en tällä kertaa ottanut keskusteluun osaa. Hän oli entinen biologian opettajani, sen ajan porvarillisen 
yhteiskunnan puhtaaksiviljelty kasvatti. Miksi järkyttää häntä miniänsä kauneusvirheellä. Elämä tempaisi minut. Maat ja maanosat, kielet ja kulttuurit vaihtuivat usein. Möykky sisälläni ja enkeli 
olivat melkein unohtuneet. Mutta monen vuoden jälkeen, jo aikuisena, riehakas ilta Tunisissa katkesi häkellyttävästi. Jäin hetkeksi emännän seuraksi keittiöön. Hän mainitsi, että hän, ikäiseni nuori 
suomalaisnainen, odotti vieraita Ruotsista. Yht’äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän purskahti 
katkeraan itkuun. Hän alkoi kertoa olleensa sodan aikana Ruotsissa, ja tämä Ruotsin äiti ja isä olivat nyt 
tulossa katsomaan häntä ja hänen perhettään. En tajunnut ollenkaan, mitä hän valitti, sillä perhe oli ollut 
hyvä ja ystävällinen, ja he olivat pitäneet yhteyttä jatkuvasti. Hän, heidän ainoa lapsensa, omia heillä ei ollut. 
Hän oli elänyt siellä juuri sellaisen elämän, mistä minä unelmoin.
 Yritin kysellä mikä asiassa oli niin pahaa ja vaikeaa, mutta hän vain itki ja sanoi, etten minä voi sitä käsittää. 
Jotain oli rikki Suomessa ja Ruotsissa. Hän ei pystynyt ratkaisemaan ristiriitaa tyttären ja ottotyttären välillä. 
Hän ajelehti näiden välillä, samoin kuin hän oli seilannut Ruotsin ja Suomen väliä.Eipä tiennyt ystäväni, k
uka “Nyytiä” lohdutti. Perhe saapui sitten sotalastaan katsomaan ja toi turkin tuliaisiksi. 
Tapasin pariskunnan, ystävällisen ja mukavan. En ymmärtänyt “Nyytiä” vieläkään. Sisälläni lastenkotilapsi ikääntyi minun kanssani, mutta ei päässyt vapaaksi, ei päästänyt minua vapaaksi. Afrikkaan asti johti tieni ennen kuin olin valmis puhkaisemaan kuplan. Tropiikin lempeä yö, täynnä ääniä. 
Ilta meren rannalla, maininkien vaimetessa rantahiekkaan hänen lähtönsä hetken ollessa ovella.. 
Halusin, että hän tuntisi minut kokonaan. Minun oli pakko saada tietää mitä täydellisesti läheinen ja 
kuitenkin täysin vieras ihminen minusta todella ajattelee, kun kerron hänelle elämäni syvimmän 
salaisuuden, häpeän. Minä, jota monet campuksen naiset kadehtivat, ja miehet ihailivat. Minun oli pakko, 
tässä ja nyt... Oksensin hänen ylitseen koko kätketyn tuskani, häpeäni, nöyryytykseni. Annoin hänen 
kurkistaa sieluuni, sen syvimpään sopukkaan, sinne, mistä elämä oli paennut, missä ei vapautta ollut. Hän vain kuunteli ja kuunteli. Kun lopetin, mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Kupla oli puhjennut. “Kirjoita se pois, vapauta, armahda itsesi”, hän sanoi. Hänkö, vai enkelini sanoi: “Älä pelkää”. 
Kupla puhkesi, mutta siveltimin. Maalasin taulun portilla seisovasta lapsesta, mutta portti oli auki. Vasta tämän jälkeen, jos minulta kysyttiin, missä kaikissa maissa olin elänyt, pystyin liittämään mukaan 
myös Ruotsin, ja kertomaan olleeni siellä sotalapsena lastenkodissa. Kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen 
kuin tartuin kynään. P.S. Nyt olen Sotalapsiyhdistyksen sihteeri. Kirjaan kiihkottomana asiallisia puheenvuoroja. Jokaisen puheenvuoron takana on kuitenkin jokin kokemus. Nyt olen kypsä etsimään, missä lastenkotini on, tai oli. Helsinki, tammikuu 1998 Eija Saarilahti: