suomi svenska
Kun lähtö vihdoin koitti, kotona oli puintipäivä. Olihan syyskuu vuonna 1946, lähdin 
yhtä matkaa naapurin Eeron kanssa. Hän oli samanikäinen kuin minäkin ja hänellä oli 
sama sairaus myöskin. Lähtöni oli äidille eniten huolta antavaa. Itse muistan mielessäni 
olleen myös pientä seikkailun halua, sillä olin jo täyttänyt 11 vuotta. Äiti ja Helka-sisareni 
saattoivat meidät Iisalmen-junaan. Matkustimme Haaparannan kautta Tukholmaan. 
Junamatkasta en paljoa muista, muistan vain sen, että vaunu oli täynnä lapsia ja hoitajia 
oli tietenkin saattamassa. Tukholmaan saavuttuamme jouduimme ilmeisesti jollekin koululle karanteeniin. 
Meille tehtiin terveystarkastukset ja istuimme myös täisaunassa. Minut oli Suomesta 
lähtiessä määrätty puoleksi vuodeksi sairaalahoitoon. Tukholmassa kuitenkin tultiin siihen tulokseen, etten kuitenkaan tarvinnut sairaalahoitoa. Niinpä parin viikon kuluttua minua 
tuli saattaja hakemaan mukaansa, joten matka Skåneen alkoi. Saavuimme Kristianstadin kaupunkiin, jossa saattaja vei minut erääseen varakkaan 
näköiseen perheeseen odottamaan hakijaa. Niinpä jonkin tunnin kuluttua tuli 
sijoitusperheeni äiti Karin Andersson hakemaan minua. Hän oli heti hyvin ystävällinen 
minulle ja matkustimme linja-autolla uuteen kotiini Skånen Villands-Vångan kylään. 
Koti oli suuri maalaistalo, jossa oli perheen isä ja äiti ja kaksi pientä poikaa. 
Per-Åke oli 3-vuotias ja Kjell oli vauvaikäinen. Talossa oli suuri lypsykarja, kanala, 
hevoset, ankat ja joku hanhi myös. Tehtäväni oli lähinnä 3-vuotiaan Per-Åken 
"seuraneitinä" oleminen. Kävimme pyhäkoulussa ja pikkuasioilla kylällä. Siellä oli makeisautomaatti, josta saimme ostaa suklaata ym. Se oli minulle suuri elämys, 
sillä enhän ollut kotona Suomessa tottunut saamaan makeisia enkä muitakaan 
herkkuja sodan takia. "Tant Karin", kuten sain puhutella sijaisäitiäni, ompelutti minulle jatkuvasti uusia 
kauniita vaatteita. Kävimme myös kaupungissa ostamassa kenkiä ym. Olihan minulla 
myös koti-ikävävaihe myöhään syksyllä, kun en osannut vielä ruotsinkieltä. 
Muistan kuinka jouluun mennessä opin kielen ja siten koti-ikäväkin helpottui. Joulun 
vietto oli todella ruhtinaallista. Koko lähisuku kutsuttiin juhla-aterialle. Herkkuja oli vaikka minkälaisia, joita en ollut eläissäni ennen nähnyt. Tapaninpäivänä sain kovan yskän ja 
seuraavana aamuna Karin-täti vei minut lääkäriin. Jouduin viikoksi sairaalaan, jossa taas 
tutkittiin terveyteni ja todettiin, että ei ole mitään hätää. Näin pääsin takaisin sijoituskotiini. Talvi sujui mukavasti, teimme Per-Åken kanssa pieniä askareita, kuten vedimme 
pienellä kelkalla hellapuita sisälle. Pesin astiat aina ruokailun jälkeen. Lisäksi Tant Karin 
opetti minulle käsitöitä. Merkkasin pienen pöytäliinan ja tein tilkuista nukenvaatteita.
Kevään tultua muistan kuinka valtavan pyykin pesivät talven jäljiltä ihan ulkosalla. 
Koneita ei vielä silloin ollut ja tädillä oli apunaan Tant Liina. Hän kävi muutoinkin 
auttamassa siivouksessa ja leipomisessa. Kevät oli siellä aikainen. Maaliskuussa suli lumi 
pois ja pian sen jälkeen alkoivat kevättyöt. Tunnen vieläkin nenässäni omenankukkien 
tuoksun ja muistan kuinka ihanan kauniita olivat vuokot ja monet muut kukat. Kesällä teimme koko perhe pyöräretkiä sunnuntaisin sukulaisiin ja Tant Karinin vanhempien luokse Arkelstorpin keskustaan. Vanhempien talo oli ruskea pieni 
talo mäen laella. Se oli kuin satumökki kaikkine aarteineen. Lisäksi osallistuimme 
Vapaaseurakunnan telttajuhlille. Perhe oli Vapaaseurakunnan jäseniä. Kun heinäkuu 
koitti, minulle ilmoitettiin, että pääsen kotiin Suomeen. Tällöin olin tavattoman iloinen 
kotiin pääsystä, mutta samalla tunsin suurta haikeutta siitä, että minun taytyy jättää 
Ruotsin koti ja perhe, johon olin ehtinyt kiintyä. Sitten alkoi vaatteitteni ja tavaroitteni pakkaaminen kotimatkaa varten. 
Mikäli oikein muistan, niin matkatavaroita kertyi neljä suurta pahvilaatikollista. 
Vertailun vuoksi Ruotsiin mennessäni minulla ei ollut mitään muuta kuin päälläni 
olevat vaatteet. Itse varsinaisesta lähdöstä minulle ei ole jäänyt mitään mieleen. 
Muistan vain sen, että palasin junalla Haaparannan kautta, niin kuin olin mennytkin. 
Äiti ja Helka-sisko olivat Iisalmen asemalla vastassa ja yövyimme Huttusen perheessä. 
Seuraavana päivänä matkustimme linja-autolla kaikkine tavaroineni kotiin. 
Oli lämmin päivä ja muistan kuinka olin onnellinen päästyäni kotiin. Illalla menimme 
Helka-siskon ja naapurin Kirstin kanssa Kulmalaan. Kulmalan kohdalla maantiellä 
marssi muurahaisarmeija ja sanoin tytöille ruotsiksi: "Titta så mycket myror". 
Tytöt katsoivat ällistyneinä ja nauroivat puheilleni. Jäljestäpäin kotiväkeni on kertonut, 
kuinka puheeni oli ruotsin voittoista. Itse en tosin huomannut mitään. Kauko-veljelleni oli syntynyt Urpo-poika minun Ruotsissa olon aikana. 
Loppukesä oli minusta tosi onnellista aikaa. Mielessäni oli kuitenkin usein Ruotsissa 
vietetty myös onnellinen aika. Syksyllä koulun alettua olin suosittu tyttöjen keskuudessa, 
koska minulla oli kauniita vaatteita ja oikeat nahkakengät. Kun kengät kävivät minulle 
pieneksi, äiti myi ne Eino Makkosen pojalle "pikku" Einolle. Pikku Einolle ei ollut lupa 
kertoa, kenen kengät hän oli saanut, koska ne olivat tyttöjen kengät. Ruotsin kielen 
kohdalla kävi niin, että se unohtui yhtä nopeasti kuin olin oppinutkin. Kolmen viikon ikävä