Näkökohtia lastensiirtoihin

 

Emme voi muuttaa historiaa. Me sotalapset elämme kauan sitten loppuneen sodan
aiheuttamien arpien kanssa. Itse koen velvollisuudekseni elää nykyhetkessä,
takertumatta menneisyyden todellisiin tai kuviteltuihin vääryyksiin.”

Ruotsin televisio SvT2 esitti dokumenttifilmin ”Med adresslappen om halsen”
(Suomessa TV1 nimellä ”Sodan arvet”). Se herätti monenlaisia ajatuksia.
Seuraavassa kiinnitän huomiota muutamiin seikkoihin, jotka eivät ilmenneet dokumentista.
Sotien aikana tapahtuneita lastensiirtoja Suomesta Ruotsiin voidaan tarkastella monelta
kannalta.

Sisarukset erotettiin toisistaan

Dokumentissa esitettiin kovaa kritiikkiä siitä, että sisarukset erotettiin toisistaan, ikään
kuin se olisi ollut tietoinen toimenpide. Sisarukset reagoivat tietysti voimakkaasti, kun
joutuivat eroon toisistaan jopa junan pysähtyessä jollekin asemalle tai muualla.
Mutta oliko oikeastaan muita vaihtoehtoja?

Ruotsiin tuli kymmeniä tuhansia sisarusten ryhmiä. Vastaanottajien joukossa ei
kuitenkaan ollut tarpeeksi perheitä, jotka olisivat halunneet tai voineet ottaa useampia
kuin yhden lapsen. Mikäli mahdollista sisarukset pyrittiin toki sijoittamaan samalle
paikkakunnalle. Mutta jos he olivat joutuneet erilleen jo karanteenissa sairauden takia,
ei ollut yksinkertaista yhdistää heitä, vaikka halua olisikin ollut. Lastensiirrot toteutti
käytännössä pieni työntekijöiden ryhmä, jonka piti ratkaista lukuisia ongelmia ja
jatkuvasti ottaa huomioon vastakkaisia näkemyksiä. Lapsilta ei kyllä kysytty mitään.

On kuitenkin monia ilahduttavia tapauksia, joissa sisarukset todella pääsivät samaan
perheeseen tai naapuriperheisiin. Mutta vaikka sisarukset päätyivät samalle
paikkakunnalle, se ei aina merkinnyt, että he tapasivat toisiaan. Jos kasvattivanhemmat
eivät halunneet olla missään tekemisissä keskenään, 200 metrin matka oli silloin
käytännössä yhtä pitkä kuin 200 kilometrin matka. Siitä voisin kertoa paljonkin.

Omat leikkikalut ja vaatteet otettiin pois

Filmistä sai myös käsityksen, että lasten omat leikkikalut otettiin heiltä pois, joko
suomalaisten tai ruotsalaisten avustustyöntekijöiden toimesta. Kasvatusvanhemmatkin
saattoivat tehdä niin tai toimia jotenkin muuten yrittäessään saada lapset unohtamaan
koti-ikävänsä. Tästä syystä he myös jopa katkaisivat lasten yhteydet omaisiin Suomessa.

Osa lasten vanhoista kuluneista vaatteista oli pakko karanteenissa heittää pois, sillä ne
olivat täynnä täitä. Vaatetäi saattaa pahimmassa tapauksessa levittää toisintokuumetta,
borrelioosin sukuista infektiotautia. Tämä oli välttämätön toimenpide, ei pahaa tahtoa.

Lasten palautus ymmärrettävä päätös

Suomen valtion päätös kutsua kotiin kaikki sotalapset oli mielestäni luonnollinen
poliittinen päätös. Olihan maa jo sodissa menettänyt 60 000 miestä kaatuneina,
150 000 oli haavoittunut ja 50 000 pysyvästi invalidisoitunut. Pienellä maalla ei kerta
kaikkiaan ollut varaa luopua kansalaisistaan, sillä maa oli jälleenrakennettava kolmen
tuhoisan sodan jäljiltä. Tämän päivän näkökulmasta katsoen on väitetty, että päätös
kotiuttaa lapset oli suuri virhe. Näin ei kuitenkaan ollut. Jälkikäteen voidaan ehkä todeta,
että kotiutuksen seuraukset olivat osin epätoivottavia, mutta päätös oli oikea.

Lasten paluu kotiin oli usein hyvin onnellinen tapahtuma. Unohdamme helposti, että niin
lapset kuin vanhemmat kaipasivat toisiaan. Kieli ei ollut esteenä, vaan lapset sopeutuivat
nopeasti toisenlaisiin oloihin kuin mihin olivat tottuneet Ruotsissa.

Vanhemmilla ristiriitaisia toivomuksia

Vanhemmat suhtautuivat toisinaan ristiriitaisesti lastensa palauttamiseen.
Monet pystyivät suurista vaikeuksista huolimatta ottamaan vastaan lapsensa, joillekin
taas se oli halusta huolimatta mahdotonta.

Minun äitini vaati keväällä 1943 saada pikimmiten kotiin kolme lastaan, sillä olimme
olleet poissa kaksi vuotta. Kun me emme olleet toukokuussa kotiutetussa ryhmässä,
hän oli hyvin pettynyt. Me tulimme kotiin kesäkuussa. Sodan kiihdyttyä äiti lähetti
vastentahtoisesti meidät uudestaan Ruotsiin alkukesällä 1944. Mutta kun sota päättyi
1945 ja valtio vaati lapsia palaamaan, äiti pyysi, että me kolme sisarusta saisimme vielä
olla jonkin aikaa Ruotsissa. ”Minun on vaikea hankkia ruokaa kolmelle kotona olevalle
lapselle. Miten sitten pystyisin ruokkimaan kolme lasta lisää?” Niinpä me saimme jäädä
vielä vuodeksi, ja minä jopa kahdeksi vuodeksi, mutta 1947 minunkin oli palattava kotiin.

Kaikesta huolimatta ruotsalaisten kasvattivanhempien toivomukset otettiin usein
huomioon. Osa heistä kieltäytyi lähettämästä lasta kotiin. En kuitenkaan ole kuullut, että
siitä olisi ollut heille mitään seuraamuksia. Biologisten ja kasvatusvanhempien välillä
käytiin joskus kiivas taistelu lapsesta; asiasta tuli arvovaltakysymys. Adoptioita on käsitelty
aina korkeimmassa oikeudessa asti, jossa suomalaiset vanhemmat ovat hävinneet.

Pakkopalautuksia ja koulukiusaamista

Tapahtui useita pakkopalautuksia, joista oli katastrofaaliset seuraukset lapsille. He olivat
menettäneet äidinkielensä. He eivät enää muistaneet äitiään, vaan tunne sukulaisuudesta
oli hävinnyt. Ei ihme, että lapset tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, kun kieli, koti, ruoka ja
perhe olivat aivan erilaisia kuin Ruotsissa.

Vanhemmat, opettajat ja muut vastuussa olevat tiesivät tuskin mitään lapsipsykologiasta.
Monia kotiin palanneita sotalapsia kiusattiin koulussa sekä oppilaiden että opettajien
toimesta esimerkiksi siksi, että he eivät osanneet suomea. Tiedän sen, sillä Kuopiossa
minulla oli 4. luokalla opettaja, joka hakkasi minua päähän metrin pituisella karttakepillä.
En tosin ollut ainoa, joka sai tällaisen käsittelyn. Luokkatoverit eivät uskaltaneet kiusata
minua, sillä olin isokokoinen ja harrastin nyrkkeilyä.

Äitien suru ja syyllisyys

Dokumenttifilmissä muutama äiti sai tilaisuuden puhua vaikeasta päätöksestä lähettää
matkaan lapsensa. Vanhemmat tekivät päätöksen vastentahtoisesti, mutta he luottivat
ruotsalaisten perheiden haluun ja kykyyn hoitaa lapsia. Lisäksi ajateltiin, että lapset
olisivat poissa vain muutamia kuukausia. Mutta jatkosota kesti kauemminkin ja vaikeudet kotirintamalla olivat suurempia kuin kukaan olisi voinut kuvitella. Lapset kiintyivät ajan
kuluessa yhä syvemmin ruotsalaisiin perheisiinsä.

Olen vakuuttunut, että kymmenet tuhannet suomalaiset äidit ovat eläneet koko pitkän
elämänsä tuntien surua ja ehkä syyllisyyttä. Seurauksena heidän hyvästä tarkoituksestaan
pelastaa lapsensa olikin, että he menettivät lapsensa. Monet lapset palasivat perheeseen,
josta oli tullut heille täysin vieras. Lapset eivät viihtyneet ja osoittivat sen selvästi. Tämä ei luonnollisestikaan vähentänyt äitien surua. Monet biologiset vanhemmat myöntyivät vastentahtoisesti kasvattivanhempien intensiivisiin ja ajoittain aggressiivisiin vaatimuksiin
saada pitää lapsi tai adoptoida hänet.

On myös äitejä, jotka sodan jälkeen yrittivät tavata menetetyn lapsensa. He matkustivat
Ruotsiin lapsensa luo. Mutta moni sai lähteä pois surullisena, sillä lapsi vihasi äitiään ja
torjui hänet. Koska näiden äitien itku loppui?

Suomalaiset juuret on kielletty

En oikein tiedä, mitä sanoa siitä, että sotalapsi vasta 60 vuoden kuluttua matkustaa
kotiseudulleen ja tekee sovinnon menneisyyden kanssa. Teini-ikäisenä minä kirjoittelin
kirjeitä vain satunnaisesti äidille ja sisaruksille, ja kadun sitä nyt. Mutta viimeisen 45-50
vuoden aikana olen tavannut suomalaisen perheeni joko Suomessa tai Ruotsissa joka
toinen tai joka kolmas vuosi.

Jotkut eivät koskaan kadottaneet yhteyttä Suomeen tai Ruotsiin.

Liian monet sotalapset ovat aivan liian kauan kieltäneet suomalaiset sukujuurensa ja
rakentaneet muureja itsensä ja vanhempiensa, lastensa isovanhempien välille.
Sukusiteet ovat katkenneet. Mutta onneksi monet ovat, vaikkakin myöhään, solmineet
siteitä uudestaan vanhempiin, sisaruksiin ja omaisiin Suomessa ja löytäneet uuden ilon
elämäänsä. Dokumenttifilmi näytti useita esimerkkejä tästä.