”Sosiaaliministeriön lastensiirtokomitean kautta on lähetetty kotiin 11 031 lasta
15. heinäkuuta 1943. Tarkoitus oli, että kaikki kouluikäiset lapset, joilla oli
mahdollisuus aloittaa koulu kotimaassa ja joiden vanhemmat voivat jälleen
huolehtia heistä, pitäisi kotiuttaa ennen lokakuun alkua.”

 

Näin kirjoitti Suomen lastensiirtokomitean päällikkö Elsa Bruun kirjassaan ”40 000 lapsen
kanssa Ruotsissa. Pieni kansainvaellus” (1943). Suomessa oltiin hyvin optimistisia vuonna
1943. Talvisodassa menetetyt alueet oli Jatkosodassa onnistuttu palauttamaan Suomelle
ja Itä-Karjalassa käytiin asemasotaa. Asukkaat palasivat tiloilleen ja koteihinsa.
Jälleenrakennettiin asuntoja, liikennettä ja kauppaa. Se näkyi myös lastensiirtotoiminnassa
ja vuoden lopussa oli noin 8 000 lasta palannut kotiin. Kotimatkoja koordinoitiin
yhteistyössä Suomen lastensiirtokomitean ja Ruotsin Suomenavustuskomitean kanssa.

 

Maja Ahlberg

Maja Ahlberg oli suomalaissyntyinen, mutta täysin kaksikielinen ja hän työskenteli
Tukholmassa Suomen lasten avustuskomiteassa. Hän oli avainasemassa kontakteissa
viranomaisten, kasvatusvanhempien ja biologisten vanhempien välillä. Työnsä kautta
hänellä oli selkeä näkemys kuinka lapset reagoivat sijoituksiin. Hän oli myös lääninasia-
miehen tärkein yhdyshenkilö lasten sijoitusta koskevissa asioissa ja heidän tarpeistaan
huolehdittaessa.

 

Tämä oli taustana kun Maja Ahlberg Suomen lasten avustuskomitean pääkonttorissa
kirjoitti muistiin ajatuksiaan lastensiirroista, niiden seurauksista ja kuinka kotiin
palautettavista lapsista tulisi huolehtia. Hän kantoi huolta myös biologisten vanhempien
olosuhteista, mutta myös kasvatuskotien kanssa tehdyistä sopimuksista sekä adoptioista.

 

Hänen ajatuksensa on seuraavassa kirjoituksessa, jota ei ole osoitettu kenellekään, mutta
hänen lopussa olevat sanavalintansa antavat vaikutelman, että hän todennäköisesti halusi
kiinnittää päättäjien ja lastensiirtokomitean edustajien (Elsa Bruun) huomiota siihen että
lapsia ei pitäisi liian kevyesti siirtää Ruotsin turvallisista oloista Suomeen yhä
kaoottisemmiksi muuttuneisiin olosuhteisiin.  (Lähde: Yhteenveto Tapani Rossin blogista.)

 

"Kun lapsemme lähetettiin Ruotsiin sodan aikana, turvaan tuhon ja nälän keskeltä, ei kukaan
aavistanut, että vierailu olisi niin pitkäaikainen, miksi se sitten osoittautui. Uskottiin, että
korkeintaan kuusi kuukautta riittäisi mutta olosuhteet, joihin meidät pakotettiin, kestivät vuosia.
On lapsia, jotka ovat olleet jo kaksi vuotta poissa omasta kodistaan, erossa vanhemmista ja
sisaruksista. Lapsillamme on kuitenkin ollut hyvä olla Ruotsissa. He ovat saaneet parasta
mahdollista hoitoa ja rakkautta. On ollut lämmittävää nähdä kuinka koko Ruotsin kansa kuningashuoneesta alkaen Norrlannin köyhimpiin autiokylien uudisrakentajiin ovat olleet
halukkaita hoitamaan ja pitämään huolta lapsistamme ja avanneet kotinsa heille näinä
levottomina aikoina.

Vähitellen on myös Suomessa olevien
vanhempien ikävä saanut heidät
kutsumaan kotiin pienokaisensa.
Kevään ja kesän aikana on osa lapsista
palannutkin kotiin. Ruotsissa on vielä
kaksitoista tai kolmetoista tuhatta lastensiirtokomitean huollossa olevaa
lasta. Ollaan sitä mieltä, että koululaisten
pitäisi palata kotiin ennen kuin koulut
alkavat lokakuun ensimmäisenä päivänä,
jotta he voivat aloittaa koulun saman-
ikäisten tovereidensa kanssa. Sen lisäksi
alle kouluikäisten lasten pitäisi vähitellen
palata kotiin, sillä emme loputtomasti
voi ottaa vastaan ruotsalaisten vieraan-
varaisuutta. Lasten ei ole myöskään
hyvä olla liian pitkään täysin erilaisissa olosuhteissa, huomattavasti korkeamman
elintason piirissä. Ruotsissa olleiden
lasten täytyy palata kotiin sopeutuakseen
 jälleen olosuhteisiin, joissa heidän on
elettävä ja otettava sitten aikanaan
aktiivisesti osaa yhteiskuntaelämään.
Monissa kasvatuskodeissa Ruotsissa
ovat myös olosuhteet näinä vuosina
muuttuneet. Perheet ovat kasvaneet,
on tullut kutsu asepalvelukseen, kuolemantapauksia, taloudelliset olosuhteet ovat huonontuneet,
on pulaa elintarvikkeista ja vaatteista sekä asunnoista. Edellä mainitut asiat ovat syynä, että
kasvatuskodit usein surren joutuvat luopumaan suomalaislapsestaan. Monilta lastenkodeilta
puuttuu varoja toiminnan jatkamiseen ja ne ovat pakotettuja sulkemaan ovensa ja lähettämään
kotiin suojattinsa. Tosin maaseudulla on varmaankin vielä koteja, jotka mielellään pitävät kasvattilapsensa ainakin niin kauan kuin sota jatkuu, mutta se voi kestää vielä vuosia ja pelkään,
että mitä pitempään he ovat poissa kotoa, sitä vaikeampaa paluu on. Me tarvitsemme lapsemme
tässä vähäväkisessä maassamme. Poikkeuksen muodostavat Ruotsissa olevat lapset, jotka
tarvitsevat hoitoa. Heidän pitäisi saada jäädä, kunnes lääkärit katsovat heidän olevan niin
terveitä, että he selviävät kotimatkasta.

Lasten kotiolosuhteet ovat myös ehkä muuttuneet heidän Ruotsissa olonsa aikana. Tiedämme,
että ne lapset, jotka lähetettiin tänne, olivat suurimmaksi osaksi varattomista ja muuten
heikoista kodeista, he olivat lapsia, joiden huoltaja oli kaatunut, lapsia, jotka sodan vuoksi
olivat joutuneet kodittomiksi ja elivät nyt vaikeissa oloissa. Onneksi suurimmalla osalla lapsista
on koti, johon tulla. Niille lapsille, jotka kuolemantapauksen, avioeron, asunnottomuuden tai
muun syyn vuoksi ovat menettäneet kotinsa, täytyy antaa mahdollisuus uuteen kotiin
kotimaassa tavalla tai toisella. Emme voi pitää lapsia Ruotsissa sen vuoksi, että he ovat
kodittomia. Lastensuojelulaki velvoittaa kunnat huolehtimaan lapsista, jotka jostain syystä
tarvitsevat hoitoa, mutta kuten me hyvin tiedämme ovat hoito- ja lastensuojeluviranomaiset
kunnissa ylityöllistettyjä sodan vuoksi ja edessä ovat vaikeat ajat. Apu, joka ratkaisisi Ruotsista
kotiin palaavien lasten ongelmia, organisaatio, joka tukisi heitä ja auttaisi taloudellisesti, olisi
todella tervetullut. Heidän vuokseen on jo uhrattu suuria summia niin Ruotsissa kuin
Suomessakin ja he ovat saaneet paljon huolehtimista osakseen, samoin kasvatusta. Hiljattain
tehdyn tutkimuksen mukaan heille on tähän mennessä annettu Ruotsissa kahdeksan ja puoli
miljoona hoitopäivää. Se on vaikuttava luku jo itsessään ja lisäksi tulevat vielä matkakulut sekä
muut menot. Meidän on pidettävä huolta, että nämä taloudelliset uhraukset ja kaikki lasten
hyväksi tehty työ ei olisi vain tilapäistä apua vaan, että se tuottaisi tuloksia myös tulevaisuudessa.
Se velvoittaa instituutiota, joka tähän mennessä on pitänyt lapsista huolta, joka on halunnut
suojella heitä ja taannut heille tulevaisuuden.  Heidät on siirretty Ruotsiin pois tuhon keskeltä
ja vaikeuksista, jotka ovat seurausta sodasta ja heitä pitää valvoa, seurata heidän kehitystään,
eikä heitä saa jättää kohtaamaan yksin vaikeuksia, joista he eivät selviä.

 

Kasvatusvanhemmat Ruotsissa ovat hyvin halukkaita olemaan yhteydessä hoitamiinsa lapsiin
myös tulevaisuudessa. Monissa kirjeissä he kertovat haluavansa seurata lasten kehitystä ja
toivovat tarkkoja tietoja lasten kotioloista, ja he haluavat huolehtia avun tarpeessa olevista.
Monet haluavat myös tukea taloudellisesti, jos kotona on vaikeuksia ja auttaa lapsia koulun-
käynnissä. Osa on ilmoittanut haluavansa olla kummeja suojateilleen sotaorpojen kummien
tapaan. Lastensiirtokomitea Helsingissä toimittaa edelleen tiedon siitä kummilapselle.
Mutta on huolehdittava, että taloudellinen tuki tulee lapsen hyödyksi, että yhteyksiä Ruotsin
kummin ja Suomen kodin välillä pidetään yllä ja että apu käytetään oikealla tavalla ja
kiinnostus lapseen säilyy.

 

Meillä on velvollisuus huolehtia Ruotsissa olleiden sotaorpojen, kodittomien ja niiden lasten
elämästä, samoin heistä, joilla on vaikeat kotiolot kuten sairautta, epäsopua, alkoholismia,
huonot olosuhteet jne. Vanhempansa menettäneille lapsille on hankittava mahdollisuus
adoptioon ja kodittomista on huolehdittava, kunnes heille voidaan järjestää koti. Sama koskee
lapsia, jotka ovat saaneet tartuntataudin. Pitäisi olla yksi tai useampi vastaanottokoti, joihin
nämä lapset voidaan sijoittaa. On huolehdittava, että lahjakkaat lapset saavat koulutuksen
samoin että mahdollisimman moni lapsista saa ammattikoulutuksen voidakseen luoda itselleen paremmat elinehdot ollakseen maalleen hyödyksi. Meidän pitää yhdessä ruotsalaisten
kasvatuskotien kanssa auttaa lapsi kunnolliseen, elinvoimaiseen elämään kansalaisina
tulevaisuudessa odotettuna rauhan aikana, niin että he yhdessä samanikäisten kanssa voivat
jatkaa kaatuneiden sankareiden elämäntyötä vapaassa ja onnellisessa Suomessa.

 

Keskustelunaiheiksi esitän:

 

1. Onko Ruotsista palaavien lasten valvonta ja jälkihoito toivotun mukaista?

2. Kuinka se järjestetään tehokkaimmin?

3. Katsooko kokous, että tarvitaan vastaanottokoteja niille lapsiryhmille, joilla ei ole omaa
kotia tai joita ei jostain syystä voida sijoittaa suoraan omaan kotiin?"