Sotalapsitoiminnan viriämisestä Suomessa tulee nyt kuluneeksi lähes 40 vuotta,
tarkalleen ottaen 38. Vuonna 1977 muodostui pieni sotalasten ryhmä, joka tapaili
ja keskusteli lastensiirroista. Silloin minulle esitettiin ajatus sotalapsiyhdistyksen perustamisesta. Niinpä laitoin tämän aktiivisuuden rohkaisemana Helsingin
Sanomiin seuraavan ilmoituksen 25.9.1977: ”On syntynyt ajatus
sotalapsiyhdistyksen perustamisesta niille, jotka sodan aikana olivat Ruotsissa
ja Tanskassa. Haluatko tulla mukaan? Kerro, mitä ajattelet asiasta kirjoittamalla
tämän lehden pääkonttoriin nimimerkillä ”Sotalapsiyhdistys”.

 

Mitään vastausten vyöryä en saanut. Niitä tuli peräti kolme: Jorma Jaatinen
Espoosta oli kiinnostunut, samoin Pertti Leppänen Lohjalta ja Carl-Axel
Palmgren Helsingistä. Pertti Leppänen kirjoitti koskettavasti: ”Sana sotalapsi
merkitsee niille paljon, jotka sen joutuivat kokemaan, se aika jätti elämään
muiston, jota mikään mahti ei voi ottaa pois.” Jorma Jaatinen kirjoitti:
”Nostan hattua, että löytyy puuhamiehiä tällaisen asian puolesta, ongelma
on koskettava. Sotalapsiyhdistys olisikin kiireesti saatava syntymään, olen
varaukseton asian kannattaja”. Carl-Axel Palmgren puolestaan kirjoitti, että sotalapsiyhdistyksen tulisi toimia Mannerheim-liiton tai Pelastakaa lapset ry:n
yhteydessä. Hän korosti, että yhdistyksellä tulisi myös olla pätevä johto.

 

Sain siis kolme vastausta, mutta näin kapealle pohjalle ei yhdistystä tietenkään
voinut perustaa. Sotalapset olivat silloin kaikki kiinni työelämässä ja aihe oli
vielä tuohon aikaan tabu. Aika ei ollut kypsä sotalasten omalle yhdistys

toiminnalle. Kun keskustelin asiasta silloisen sosiaalihallituksen pääjohtajan
Margit Eskmanin kanssa, suhtautui hänkin ihmeekseni ajatukseen hyvin 
torjuvasti. Emme hänen mukaansa pääse koskaan sodasta eroon, jos vain
pengomme näitä vanhoja asioita. Asia ei tästä selvästä torjunnasta huolimatta
kuitenkaan sammunut tähän. Voisi sanoa, että se siirtyi lepäämään ”sivuraiteelle”
odottaen parempaa ajankohtaa.

 

Tämä ajankohta tulikin runsaan kymmenen vuoden kuluttua, 1990-luvulla,
jolloin sotalapsiasia koki uuden heräämisen. Syntyi yhdistystoimintaa ensin
Ruotsissa ja sitten Suomessa, pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
Kemissä perustettiin v. 1991 Kemin sotalapsiyhdistys. Kemin yhdistyksessä
vaikuttivat tuolloin aktiivisesti edesmenneet Tauno ja Salme Salmi. Tauno sanoi
minulle kerran Kemissä käydessäni: ”Kyllä teidän pitäisi saada yhdistys sinne
Helsinkiin, kun meillä täällä Kemissäkin on sellainen.” Sehän oli suoranainen
haaste ja siitä asia lähti sitten liikkeelle.Helsingin seudun sotalapset perustettiin
keväällä 1995 Katajanokan upseerikerholla. Seinältä meitä katsoivat mm.
marsalkka Mannerheimin ja kenraali Laguksen kuvat.

 

Yhdistyksen ensimmäisen väliaikaisen hallituksen puheenjohtajana toimi
Pertti Kaven, varapuheenjohtajana toimi Pentti Knuutinen, sihteerinä
Liisa Pöyhönen, Olavi Oksa toimi taloudenhoitajana ja muina jäseninä
Helena Hernberg ja Aarre Helin. Yhdistyksemme ensimmäinen teemailta oli
29.5.1995 Annantalon auditoriossa, jossa kerroin mm. Ruotsiin jääneiden
sotalasten vuosikokouksesta ja elokuussa 1995 vietettävästä sotalapsiviikosta.
Alusta lähtien meillä oli läheiset yhteydet Ruotsin sotalapsijärjestöön.
Siellähän sotalapsitoiminta oli alkanut ennen meitä.

 

Helsingin yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi yllättävän nopeasti ollen vuoden 1995
päättyessä lähes 200. Yhdistyksellä oli selvä sosiaalinen tilaus. Olavi Oksa edusti Tanskassa olleita helsinkiläisiä sotalapsia, joten Tanskan lapset olivat alusta
alkaen mukana. Yhdistys ja sen toiminta sai tiedotusvälineissä yllättävän
runsaasti huomiota ja lehtien yleisön osastoihin kirjoittivat sotalapset
mielipiteitään ja omia kokemuksiaan.