astikainen_raimo

Inviksestä sotalapseksi Ruotsiin (PITÄJÄNMÄEN INVALIDIKYLÄ) Koko toisen maailmansodan oli ainakin 70 000 suomalaislasta Ruotsissa, Tanskassa heitä oli neljä tuhatta  ja Norjassa muutama sata lasta. Heidät jouduttiin palauttamaan pikaisesti takaisin Suomeen, kun Saksa  hyökkäsi Norjaan 1940. Fredrika Bremer yhdistyksen toiminnanjohtaja Hannah Rydh tunsi huolta paitsi  koko Suomen, etenkin suomalaisten lasten kohtalosta. Hän kutsui koolle joukon naisjärjestöjä, joiden  edustajat perustivat pikavauhtia Centrala Finlandshjälpen -yhdistyksen. Aluksi suomalaiset torjuivat ehdotuksen ja esittivät, että ruotsalaiset avustaisivat suomalaislapsia heidän kotimaassaan. Ruotsalaiset saivat suomalaiset vakuuttuneeksi hankkeensa järkevyydestä. Ensimmäiset  lapset lähtivät jo joulukuun puolivälissä. Kun lasten siirto Ruotsiin kiihtyi loppuvuodesta 1941, Suomessa huolestuttiin siitä, että lapset saattaisivat jäädä Ruotsiin. Arvosteluun yhtyi myös osa kansanedustajista.  Sensuuri lopetti arvostelun jo tammikuussa 1942. Ruotsiin jäi 10.000 - 15.000 lasta. Ensimmäinen matka Ruotsiin Meilläkin oli isä ja äiti olivat päättäneet, että Raimo, Ritva ja Rauno lähetetään sotalapseksi Ruotsiin.  Meille piti hankkia valokuvalla varustettu esteettömyystodistus ja se oli annettu yhdeksi vuodeksi.  Meillä kolmella oli yhteinen todistus, joka oli annettu Huopalahden poliisilaitoksessa 31 lokakuuta 1941.  Siinä oli ryhmävalokuva joka oli otettu Pärnänlahdella. Kuvassa olivat mukana myös äiti, Raita ja Reijo,  mutta heidät yliviivattiin. Lisäksi piti olla lääkärintodistus, josta kävi ilmi lapsen henkinen tila, ruumiillinen kunto, sairaudet seuraavasti. Lisäksi vanhempien piti allekirjoittaa sopimus, jossa he sitoutuvat olemaan luovuttamatta lapsia  kasvattilapsiksi sodan päätyttyä. Meille pakattiin vaatteet pieneen yhteiseen matkalaukkuun ja sisällöstä  tehtiin luettelo: Raimon Paitoja 1 kpl, Housut 2 kpl., Ritvan Paitoja 1 kpl, Housut 2 kpl, Alusm. 1., Esiliina 2,  Mekkoja 1 kpl. Raunon Paitoja 1 kpl, Housuja, Liivi 1 kpl., Päällysh. 2, Kumik. 1. Lähtö tapahtui loka- marraskuun vaihteessa 1941. Kokoontuminen oli Helsingissä nykyisen Sokoksen  kohdalla olevassa tunnelissa. Siellä on seinällä 30x30 cm:n kuparinen muistolaatta, jossa kirjoitus;  ”Lastensiirrot 1939-1945. Täältä lähetettiin tuhansia lapsia turvaan muihin pohjoismaihin sotavuosina  1939 - 1945. Helsingin seudun sotalapset ry”. Jokaisen lapsen kaulaan ripustettiin pahvinen lappu, johon  oli kirjoitettu numero, nimi ja osoite. Minun numeroni oli 2346, Ritvan ja Raunon numerot olivat 2347 ja  2348. Sieltä meidät talutettiin asemalle junaan. Kotona ennen lähtöä oli äidinäiti Eeva-Leena teroittanut Ritvaa pitämään Raunosta, joka kutsui itseään  Mimmiksi, hyvää huolta. Minulle ei sitä vastuuta uskaltanut antaa, vaikka olin Ritvaa 1.5 vuotta vanhempi.  Rauno oli 2 vuotta 3 kuukautta ja 2 viikkoa vanha, kun pääsimme perille, Ritva päälle neljän ja minä vajaat  kuusi vuotta. Junalla mentiin Turun satamaan ja sieltä höyrylaiva Arcturuksella Tukholmaan. Laivaan oli  tehty kahteen ruumaan tilat lapsikuljetuksia varten. Siellä oli lattialla ja sinne mahtui 500 lasta kerrallaan.  Oli siellä hyörinää, lasten puhetta, itkua ja ehkä jopa nauruakin? Laivalla oli yritetty tehdä kaikki mahdollinen, että matkan teko olisi kaikin puolin turvallista.  Yhdestä kohtaan laivan laidalla oli jäänyt höyryputki suojaamatta ja tietenkin minun piti istahtaa siihen  putkelle. Reiden takaosathan siinä paloi, sitä vaivaa podin pitkään. Meidät sijoitettiin Tukholmassa vastaanottokeskukseen, josta lapset sijoitettiin lääkärintarkastuksen  jälkeen mahdollisimman nopeasti perheisiin. Meidätkin lähetettiin muutaman päivän jälkeen junalla  Eslöviin ja sijoitettiin ensin kerhotaloon. Vastaanottokeskuksessa oli minua vanhempi poika, joka osasi  piirtää minun mielestäni hienoja sotalaivoja. En muista koskaan olleeni niin kateellinen kellekään  myöhemmin kuin silloin. Usein sijoitusperhe esitti toivomuksen minkälaista lasta he halusivat: ikä, tyttö  tai poika, tumma vai vaaleatukkainen. Raunoa oli hakemassa lapseton opettajapariskunta Åke ja Gunhild Hansson. He olivat toivoneet poikaa. Kun Raunoa yritettiin irrottaa sisarensa otteesta, Ritva muisti  Eeva-mummin käskyn pitää huolta Mimmistä eikä laskenut irti Raunosta. Taidettiin siinä käyttää lempeää väkivaltaakin, mutta ei se tepsinyt. Lapset pitivät päänsä ja Hanssonit ottivat molemmat lapset. Ritva oli tarkoitus myös sijoittaa opettajaperheeseen, mutta he eivät olleet saapuneet luovutustilaisuuteen. Hoitajat olivat sanoneet Åkelle ja Gunhildille: ”Sisko ei päästä veljeään irti, teidän pitäisi ottaa molemmat  lapset”. Minä pääsin agronomi Axel (s. 1896) ja Astrid (s. 1899) Larssonin perheeseen Skåneen.  Minut haettiin saksalaisella DKW rättikatto -autolla. Siinä oli sateenvarjokahvan mallinen vaihdekeppi  kojelaudassa ja se mennä pörisi kohti määränpäätä. Pienelle pojalle oli autokyyti erikoista, ei tainnut  ikävä muistua mieleen? Svalöv oli 1930-luvulla pieni omavarainen yhdyskunta. Asemalta johti päätie koko yhdyskunnan läpi.  Sen varrella oli parturi, lääkäri, kauppoja, teollisuuslaitoksia, elokuvateatteri sekä kerrostaloja.  Sivuille johtavien teiden varsilla oli omakotitaloja puutarhoineen. Asutus väheni vähitellen päätien  varrella. Kun oli kuljettu puoli kilometriä peltojen halki, tulivat ylä- ja keskikoulut vastaan, toisella puolen  hautausmaa ja kirkko. mutkan jälkeen oikealla pappila, pappila jälkeen näkyivät Svalövsgårdenin suuret rakennukset. Svalövsgården oli suuri koeviljelystila, joka toimi myös agronomien ja agrologien työharjoittelu-paikkana.  Siellä oli lehmiä ja suuret joukot hevosia. Axel-pappa toimi siellä tilanhoitajana. Larssoneilla oli kolme  lasta, Ingrid oli juuri täyttänyt 13 vuotta, Lars eli Lasse 11 vuotta ja Göran 8.5 vuotta. Ingrid muistaa  hyvin kun olimme juuri tulleet perille ja minä seisoin aulassa ja itkin. Olin valitellut palohaavoja, jotka  sain laivalla. Itse muistan tilanteesta sen, että aula oli iso ja sieltä lähti suuret portaat yläkertaan. Sain mennä poikien huoneeseen nukkumaan yläkertaan. Siellä olivat kaikkien muidenkin makuuhuoneet  ja vierashuoneet. Päivät olin yksin Astrid-mamman kanssa ja opiskelin ruotsia kuvakirjan ja osoittelun  avulla. Axel-pappa ja Astrid-mamma olivat varmaan ensimmäiset sanat mitkä opin.Ingrid kävi storskolania  ja Lasse mellanskolania, kirkon alapuolella noin puolen kilometrin päästä kotoa. Göran kävi Munkkagådan lillskolaa vajaan kilometrin päässä. Axel- pappa pistäytyi päivällä kotona syömässä ja lähti taas.  Hänellä oli aina kiire milloin kokouksiin tai opetuksiin. Poikien kanssa leikittiin sisällä, kun päivät olivat  lyhyitä ja pimeitä tähän aikaan vuodesta, olihan jo joulu ovella. Joulu oli samanlainen kuin Suomessa, paitsi kaikki oli runsaampaa. Sisälle oli kannettu suuri joulukuusi ja  siinä oli paljon koristeita. Makeaakin syötävää oli pöydässä. Joululahjoja jaettiin aattona. Joululaulujakin  laulettiin. Jouluaamuna oli aikainen herätys. Ulkona odotti reen eteen valjastettu hevonen. Axel-pappa  otti ohjakset tallimieheltä ja hyppäsi rekeen meidän mukaan ja komensi hevosen liikkeelle. Matka kirkolle  taittui hevosen hölkätessä, kulkusten kilistessä ja aisakellojen helistessä, muistui mieleen Oskari-ukin  kyyti Pärnänlahdessa. Kirkkomenot olivat harras tilaisuus, saarnaa piti rovasti Torsten Svensson, urkuja soitti johtajaopettaja  ja kanttorina oli Erik Espling. En paljon ymmärtänyt mitä rovasti puhui. Minuun teki lähtemättömän  vaikutuksen suuri valkoinen Jeesus patsas, joka alttarin taustalla rauhallisesti alas ojennetuin käsin kutsui luokseen. Se oli niin kaunista ja rauhoittavaa ja sellainen kuva minulle on jäänyt mieleen Jeesuksesta.  Myöhemmin kun aloitin pyhäkoulun tässä kirkossa ja opin ymmärtämään enemmän mitä Jeesus merkitsi,  tunne vain syveni. Tammikuun 19 päivänä oli syntymäpäiväni. Täytin silloin 6 vuotta ja syntymä-päivälahjaksi minä sain mm.  pienen vieterillä käyvän tankin, siinä oli tykki ja sen alla sinkoili kipinöitä sen kulkiessa telaketjujen päällä.  Se muistutti sodasta, jota sielläpäin näki vain kotijoukkojen miesten vaatteista ja aseista. Axel-papallakin  oli kotijoukkojen asepuku, kiikari ja sotilaskivääri. Hän kuului kotijoukkoihin. Astrid-mamma oli minulle kovin hellä, tunsin hänen lähellään turvallisen olon. Hän oli suurperheen lapsi,  jossa oli neljä poikaa ja neljä tyttöä. Axel-pappa oli hieman etäisempi. Hän oli patriarkkatyyppinen, jota  kaikki tottelivat ja kunnioittivat. Axel-papalla oli suomalaiset sukujuuret äitinsä puolelta 1600-1700 luvulla eläneeseen Caterina Steniukseen. Tätä taustaa ajatellen oli ymmärrettävä, että he halusivat auttaa  suomalaista suurperhettä.Ingrid oli iso tyttö, joka koetti meitä poikia ojentaa. Lassen ja Göranin kanssa  leikittiin ja peuhattiin. Ikävä nopeasti unohtui mielestä. En tiedä mikä trauma minua kuitenkin vaivasi,  sillä Ruotsiin tulon jälkeen rupesin ajoittain pissaamaan alleni öisin. Minusta tuli ns. ”yökastelija”, vaiva  josta kärsin ja häpesin murrosikääni asti. Talviaika oli Skånessa leudompi ja vähälumisempi. Pakkasia oli kyllä sen verran, että talon edessä oleva  lampi oli jäässä. Jään kestävyyden tarkisti Axel-pappa aina itse kävellen ja seipäällä koputellen - hän antoi  luvan kävelemiseen ja luistelemiseen jäällä. Minulla oli Göranin vanhat monot ja niihin ruotsalaiset  ”nurmarit”, kenkiin kiinnitettävä luistimet. Niiden kantaosassa oli korvakkeet ja remmit niin kuin  etuosassakin. Etuosa oli säädettävissä. Ne olivat yksinkertaisempia kuin suomalaiset luistimet. Kartanoon tuli talvisena päivänä tieto, että pappilan kohdalla missä tie kulki ojan ja missä oli notkelma,  oli kertynyt lunta niin paljon, että liikenne ei päässyt kulkemaan. Kartanon kuusi hevosta valjastettiin  lumiauran eteen ja ajettiin paikalle. Olin katsomassa sitä touhua, kun hevoset puskivat ryntäitä myöten  kinokseen aura perässä, aukenihan se tie vihdoin. Kielitaitokin oli parantunut huomattavasti ja sitä myöten laajeni kanssakäyminen tilalla työskentelevien  ja heidän lastensa kanssa. Tilalla oli kaksi paikkaa, jossa tilalla työskentelevät asuivat. Toinen oli Hålan,  jossa oli kaksi taloa ja joka sijaitsi tilarakennusten takana mäen alla jokilaaksossa. Siellä asui Sven Billberg  ja Börje Nilsson, jotka olivat minua hiukan vanhempia, tyttöjä olivat Doris, Ingrid ja Inga-Lilla. Toinen  paikka sijaitsi suuren puutarhan takana tulotien toisella puolella. Siellä asuivat kaverini Sigge Nilsson ja  Bertil Mortenson. Lähellä olevassa pappilassa asui rovasti Torsten ja Hanna Svensson. Heillä oli Ingridin  ikäinen tytär Elisabet. Kirkon vieressä olevan koulun johtajaopettaja Eric ja Evelyn Esplingillä oli kaksi  poikaa Hasse ja Bengt. Larssonit, Svenssonit ja Esplingit kuuluivat paikkakunnan ”kermaan”. He kyläilivät keskenään, kun oli joitain juhla tai merkkipäiviä. Axel-pappa ajeli pitkin viljelyksiä DKW -autollaan ja kävi antamassa ohjeita alaisilleen. Minä olin usein  hänen kyydissä. Se oli pienestä pojasta mieluista kun auto pomppi pitkin epätasaisia peltoja ja teitä.  Joskus Axel-pappa meni Svalöviin Siemenviljayhdistyksen, naapuritiloille Heleneborgiin tai Lönstorpiin  kokouksiin, hän toimi näidenkin tilojen tilanhoitajana. Niissä saattoi aikaa kulua ja odottaminen oli  pitkäveteistä, kun ei uskaltanut poistua autosta ulos jaloittelemaan. Astrid-mammalla, Ingridillä ja  Göranilla oli paljon pisamia, kiinnitin niihin jo keväällä enemmän huomiota ja kesällä ne näkyivät selvästi  kasvoissa ja käsivarsissa, en ollut koskaan ennen nähnyt niin pisamaisia ihmisiä. Tallin päässä oli olkivarasto ja sen vieressä kanala. Kanat liikkuivat kesäisin vapaana. Ne rupesivat  munimaan munansa piiloon olkien sekaan, aikomuksena hautoa ne poikasiksi. Astrid-mamman kanssa  kävimme etsimässä kanojen munapiilot esiin. Olin erittäin innostunut vaativasta tehtävästäni - piti varoa,  ettei astunut piilossa olevia munia rikki. Kesällä meidät oli kutsuttu kyläilemään Ritvan ja Raunon luokse Hofteruppiin, joka sijaitsi lähellä  Barsebäckiä. Matkaa sinne oli parikymmentä kilometriä. Siellä ei siihen aikaan ollut vielä ydinvoimalaitosta. Meitä lähti Axel-papan autolla Axel-pappa, Astrid-mamma, Ingrid, Lasse, Göran ja minä. Minä olin Astrid- mamman sylissä etupenkillä ja Ingrid ja pojat istuivat takana. Siellä tapasin ensimmäistä kertaa Ritvan ja  Raunon ruotsinvanhemmat Åken ja Gundhildin sekä pitkästä aikaan sisareni.Kansakoulu, missä he asuivat,  oli suuri punatiilinen rakennus ja siihen kuului suuri puutarha. Siellä oli muitakin sukulaisia. Tämä oli kai jonkinlainen tutustumistilaisuus Larssonien ja Hansonien perheiden kesken. Myöhemmin olin  pitempiaikaisesti Hansoneilla Ritvan ja Raunon luona. Sven kävi Hålanista leikkimässä Göranin ja minun kanssa. Leikimme talon takana olevassa pienessä  tiheikössä kiipeilemällä, kiersimme puutarhaa, kävimme tallissa katsomassa hevosia tai navetassa lehmiä  ja vasikoita. Erään kerran Sven oli taas käymässä ja meille tuli jostain riita. Sven juoksi lammen reunalla  olevan suuren lehmuksen rungon taakse ja ilkkui sieltä: ”Finne, finne!” . Suutuin ja koppasin kiven maasta  ja nakkasin Sveniä sillä otsaan. Vertahan sieltä vähän tuli, ei sen jälkeen tarvinnut Svenin kanssa riidellä. Opin yhden pilkkalaulunkin, jota hoettiin kyllästymiseen asti, silloisesta Ruotsin pääministeristä  Pär Albin Hanssonista. Pär Albin Hansson, tog balansen, med bägge benen, i rännstenen, gick till pumpen, att supa röven, i kaffesumpen. Astrid-mamman äidin tapasin syyskesällä 1942. Hän oli jo melko iäkäs ja sairasti dementiaa. Hän istui  usein ulkona puettuna mustaan pitkään takkiin ja mustaan lierihattuun. Kun joitain omenalajeja oli jo  kypsiä, sain häneltä usein pyynnön kiivetä puuhun hakemaan omenan hänelle. Tant-Rut oli Svalövsgårdenissa Astrid-mamman äitiä hoitamassa. Tant-Rut oli hauska ihminen ja jaksoi  leikkiä ja pelata meidän kanssamme. Hoitamisen ohessa hän autteli Astrid- mammaa talon töissä.  Hän oli 38-vuotias ja oli vielä naimaton. Hän piti meistä lapsista paljon. Astrid-mamman äidin kuoltua hän  jäi Svalövsgårdeniin asumaan. Hän avioitui vanhemmalla iällä eikä saanut omia lapsia. Hän eli pitkään  leskenä Ådvidabergenissä, kuoli vuonna 2004 ja eli yli satavuotiaaksi. Tapasin tant-Rutin - silloin hän oli  93 - viimeksi käydessäni Ritvan tyttären Marinan ja Dick Ekebärin häissä v. 1997 Tyringessä.  Savikuulapeliä pelattiin useasti etupihalla suuremmallakin joukolla, siinä oli myös aikuisia pelaamassa,  tant-Rut etunenässä. Kuulat oli valmistettu poltetusta savesta ja maalattu kirkkailla väreillä, jokaisella oli  oma kuulapussinsa. Hiekkaan oli kaivettu 10 senttiä halkaisijaltaan ja 5 senttiä syvä kuoppa, johon kolmen  neljän metrin päässä olevalta heittoviivalta omanväriset kuulat yritettiin saada osumaan tai  mahdollisemman lähelle sitä, lähemmäs päässyt sai ensimmäisenä nepata kuulia kuoppaan. Peli päättyi  kun joku oli saanut toisten kuulat haltuunsa. Minua Astdrid-mamma käytti myös omenoiden ja päärynöiden keräilyyn. Puut olivat suuria ja omenoita  ei ylettänyt maasta käsin kerätä. Syksyllä Svalövsgårdenissa alkoi sadonkorjuu, puutarhasta huolehtivat  henkilöt keräsivät hedelmät ja vihannekset talteen, en muista kesällä olleeni koskaan kasvimaan kitkennässä saatikka satoa korjaamassa. Viljat puitiin ja ajettiin kuivaamoon kuivumaan. Kuivaamo oli iso laitos, jota pääsin Axel-papan kanssa  katsomaan. Talvella 1942-43 sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä jatkui, samoin toinen maailmansota.  Sen vaikutus tuntui Ruotsissakin polttoainepulana ja autoihin asennettiin häkäpönttöjä, joihin tarvittiin  pilkkeitä. Aksel-papan DKW -autoonkin sellainen asennettiin. Tilan kuivaamossa kuivatettiin häkäpönttö  pilkkeitä, kun autoihin asennettiin häkäpöntöt bensiinipulan takia. Pilkkeet sahattiin ensiksi sirkkelissä koivuhaloista 5-6 senttisiksi ja lohkottiin pieneksi, sen jälkeen elevaattori nosti ne ylös kuivaamoon  kuivumaan, minkä jälkeen ne säkitettiin paperisäkkeihin. Svalövsgårdenissa viljeltiin myös eläimille rehujuurikasta, joka oli suurempaa kuin sokerijuurikas.  Sitä korjattiin talteen myöhemmin syksyllä suuriin aumoihin. Sieltä me kävimme poikien kanssa  hakemassa sopivan kokoiset ja muotoiset juurekset, niistä kaiverrettiin sisus pois ja jokaiseen sivuun  aukot, jotka peitettiin läpinäkyvällä selluloidilla umpeen, ylös laitettiin vinottain tuuletusaukot, sitten rautalankasanka, kynttilä sisään ja sitten vain tuli kynttilään. Näin saatiin syksyn pimeyteen hyvät lyhdyt,  joiden kanssa liikuskeltiin ulkona pimeässä ympäri kartanoa. Kotoa en muista saaneeni mitään viestiä. Yksi valokuva on minun Ruotsin valokuva albumissani,  jossa äiti ja Raita kulkevat kaksistaan kaupungilla kantaen tavaroita. Sen kuvan oli ottanut  katukuvaaja, joita oli siihen aikaan liikkeellä. Kyllä Astrid-mamma kirjoitti äidilleni joskus ja lähetti  minulta terveiset. Syksyllä alkoi kirkossa pyhäkoulu. Siellä oli lapsia ympäri Svalöviä. Pyhäkoulua piti Elisabetin isä rovasti  Torsten Svensson. Hän puhui Jeesuksesta ja välillä laulettiin lasten virsiä, lopuksi hän jakoi jotain merkkiä,  minkä sai aina kun oli käynyt pyhäkoulussa. Ingrid, Lasse ja Göran aloittivat taas koulunkäynnin.  Minulla alkoivat taas pitkät päivät, kun kaverit olivat koulussa päivisin ja sain touhuta ominpäin, jollei  Axel-pappa sattunut pyytämään mukaan autoajelulle. Kuritusta remelillä Kun muuttolinnut keväällä olivat saapuneet ja aloittaneet pesimäkautensa, me aloitimme Lassen johdolla linnunpesien etsinnän. Lasse oli saanut kipinän linnunmunien keräilyyn Munkkagårdan koulun asuvalta  mieheltä. Skånessa, joka on laajojen peltojen aluetta, puihin pesivät linnut kerääntyvät peltojen keskellä oleviin metsäsaarekkeisiin. Täältä pesät on helppo löytää, koska niitä on tiheässä. Olin tottunut kiipeilemään omenapuissa ja porukan ketterimpänä sain kiivetä vaikeampiin paikkoihin. Puut olivat sileärunkoisia  lehtipuita, joissa alaoksat olivat melko ylhäällä ja kiipeäminen oli alkuun hankalaa runkoa pitkin kiipeämistä.  Munat hattuun ja alas. Kotona sitten ulkona keittiöön menevillä portaikolla muniin pistettiin reiät päihin  ja puhaltamalla sisukset ulos. Lasse pisti munat pahvista tehtyyn pumpulilla vuorattuun lokerikkoon. Syksyllä oli aloitettu Svalövsgårdenissa oppilastilojen laajennustyöt, sinne oli tarkoitus rakentaa kokonaan  uusi oppilasasuntola vanhan yhteyteen. Sitä oli rakentamassa rakennusmiehiä. He asuivat Hofterupissa,  missä Ritva ja Raunokin asuivat. Näiden rakennusmiesten kyydissä matkasin heidän luokseen kesällä. Åke-setä harrasti mehiläishoitoa, hänellä oli monia pönttöjä ja siellä ei voinut kävellä puutarhassa  elokuussa paljain jaloin, kun kuhnureita käveli pitkin käytäviä pesien läheisyydessä. Elokuun puolella  hunajakennot kerättiin ja laitettiin suureen linkoon missä hunaja lingottiin irti kennoista. Me lapsetkin  saatiin osallistua lingon vääntämiseen ja se tuntui silloin mukavalta puuhalta. Gunhild-tädillä oli erikoisen  makuisia pikkuleipiä, olikohan niissä hirvensarvisuolaa - Suomesta en ole sen makuisia pikkuleipiä saanut. Kuritusta sain yhden kerran oikein remelin kanssa. Olin talon keittiössä, josta tarjoiltiin ruokaa oppilaille  luukun kautta. Kurkin luukusta ruokailevia. Jostain syystä rupesin näyttämään siellä oleville pitkää nenää  ja olisinko näyttänyt pitkää kieltäkin. Joku oli kertonut Axel-papalle ja minut komennettiin hänen  työhuoneeseen, jossa minulle luettiin lakia ja kuritusta sitten sen päälle. Muuta kertaa ei sitten enää  tarvinnut kurittaa. Olin ollut jo yli puolitoista vuotta Ruotsissa. Minun oli määrä aloittaa koulunkäynti syksyllä ja  sotakin oli asemasotavaiheessa, jolloin kotirintamillakin oli rauhallisempaa. Paluu Ruotsista ensimmäisen kerran Palasin Suomeen takaisin syyskesällä 1943. En muista tulinko laivalla takaisin. Ritva ja Rauno jäivät  Ruotsiin. Ingrid kertoi myöhemmin minulle, että kun olin lähtenyt Svalövsgårdenista Axel-papan kanssa,  Astrid-mamma oli mennyt toiseen huoneeseen itkemään. Isä oli vaihtanut poissa ollessani työpaikkaa Masalin & Kump.:sta, jossa hän oli ollut lyhyen aikaan  työkaluviilarina Wärtsilä oy:n Hietalahden telakan työkalupuolen työnjohtajaksi syksyllä 1943. Nyt minulla oli vaatteita hiukan enemmän mukana kuin lähtiessä. Muistaakseni sain paketin jälkeenpäin,  jossa tuli lisää vaatteita ja kenkiä. Suomen kieli oli melkein kokonaan unohtunut. Alkuun oli aika ihmeellistä,  kun ei oikein ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin. Kotona oli keväällä tullut perheenlisäystä, olin tällä  aikaan saanut uuden sisaren Reeta Rauha Marjatan, joka oli vajaa puolivuotias. Lyhyessä ajassa opin suomen kielen uudelleen. Syyskuussa 1943 aloitin koulunkäynnin Pitäjänmäen suomalaisessa kansakoulussa. Tammikuussa täytin 8 vuotta. Sota jatkui ja näytti kiihtymisen merkkejä.  Suomessa varauduttiin lähettämään lisää sotalapsia Ruotsiin. Meilläkin pohdittiin taas tulisiko meiltä  lähettää ketään Ruotsiin. Meille tuli henkilökohtaiset kutsut, jossa Raitaa pyydettiin rovasti Svenssonin  perheeseen, Reijo kutsuttiin johtajaopettaja Esplingin perheeseen ja minä pääsisin takaisin Aksel-papan  ja Astrid-mamman luokse. He olivat yhdessä päättäneet tämän kun olivat kuulleet, että lapsia  lähetettäisiin jälleen Ruotsiin ja näin me pääsisimme lähekkäin toisiamme. Toinen Ruotsin-matka Lähtö tapahtui 30 maaliskuuta 1944. Äiti saattoi meidät Helsinkiin Sokoksen alakerrassa olevaan kokoontumispaikkaan. Sieltä siirryimme jonossa junaan, joka vei meidät Haaparantaan. Matka tehtiin matkustajavaunuissa. Pysähdyksiä oli matkan aikana useita, osa ilmavaaran vuoksi. Näimme junan  ikkunasta suomalaisen hävittäjän, joka joskus lensi aivan matalalla junan vieressä. Se oli turvaamassa matkaamme. Matka oli pitkästyttävä, kun ei päässyt junassa juoksentelemaan, vaan piti kiltisti istua  paikoillaan. Ikkunasta ulos katselu oli ainoa vaihtelu ikävään. Haaparannassa jouduimme ensitarkastukseen. Siellä syynättiin onko täitä tai muita sairauksia.  Ne, joilla oli syöpäläisiä, joutuivat täisaunaan ja tukka ajeltiin pois. Meidän Reijoltakin lähti tukka. Haaparannasta lähdimme Tukholmaan ruotsalaisella junalla ja sieltä Eslöviin, missä meitä olivat vastassa  Astrid-mamma ja Axel-pappa autoineen. Jälleennäkeminen oli riemuisa, olinhan ollut poissa yli puoli  vuotta. Reijo vietiin ensiksi Esplingeille, sen jälkeen Raita Svenssoneille ja sitten Svalövsgårdeniin.  Oli hauskaa tulla takaisin, olihan tuttu ympäristö ja tutut ihmiset ympärillä. Oli iltapäivä ja pääsin syömään herkkuja, nälkä olikin melkoinen. Ingrid ja pojat olivat vielä koulussa.  Astdrid-mamma kyseli kuulumisia ja yritin selittää huonolla ruotsin kielellä niitä. Miten nopeasti se kielen unohtaminen tapahtuukaan ja palautuu taas nopeasti. Raitalla ja Reijolla oli paljon vaikeampaa sopeutua  uuteen tilanteeseen täysin ummikkoina. Keskustelun jälkeen uni maistui hyvältä. Sänky oli valmiina  poikien huoneessa tutulla paikalla. Koulunkäyntiä jatkoin ensimmäisellä luokalla Munkkagårdan  pikkukoulussa (1 ja 2 luokat). Kouluun menin 12 päivänä huhtikuuta 1944. Opettajana oli neiti Agnes  Malmros. Kevätlukukautta ehdin käydä 41 päivää. Alku oli tietysti hiukan vaikeaa etenkin luku- ja  kirjoitusaineissa, koska ruotsinkielen taitoni ei ollut vielä kovin kehittynyttä. Sain kuitenkin todistukseen hyväksyttävät arvosanat lukuaineissa B, käytös ja huolellisuudesta sain A. Arvosanat Ruotsissa ilmaistiin  aakkosilla, luku- ja oppiaineissa A, a, AB, Ba, B+, Bc, C, jotka vastasivat 3 - 0 pistettä, käytösnumerot taas A, B, C, D, 3 - 0 pistettä ja järjestys ja huolellisuus A, B, C, 3 - 1 pistettä. Lettuja ja puisia lentokoneita Koulusta oli aina mukava tulla kotiin. Heti kun sain riisuttua, menin keittiöön syömään. Tant-Elsa oli  laittanut ruuan valmiiksi. Joskus hän oli paistanut minun rakastamiani suuria lettuja pinoon ja laittanut  niiden väliin sokeroitua puolukkahilloa. Pino oli viisi senttiä korkea ja siitä tuli leikattuna kivannäköinen  juovikas pala, joka maistui makoisalta pienen pojan suussa. Raita ja Reijo olivat myös aloittaneet koulunsa. Raita meni neljännelle kuunteluoppilaaksi ja Reijo 3:lle  luokalle. Heitä tapasin usein, etenkin Reijon luona kävin usein leikkimässä. Reijo asui Svalövin  kansakoululla. Espling toimi johtajaopettajana, hän oli myös kirkon kanttori, kuorojohtaja sekä harrasti  koirien kasvatusta. Hänellä oli oikein koiratarha ja hän koulutti yös toisten koiria. Näissä koirankopeissa me usein ryömimme. Omia koiria hän käytti paikallisessa ketunmetsästyksessä.  Espling kulki usein nahkasaappaissa kuin upseeri ja napsutteli piiskalla saappaanvarsia. Minusta hän oli  aika pelottava ilmestys. Esplingin pojista Hasse oli paljon vanhempi, hän oli armeijassa varusmies- palveluksessa, mutta Bengt oli Reijoa pari vuotta vanhempi ja oli meidän leikeissä mukana. Raita oli kirkkoherra Svenssonin perheessä pappilassa. Heillä oli tytär Elisabet, joka oli Raitaa vähän  vanhempi. Toukokuussa 21 päivänä 1944 pidettiin Svalövsgårdenissa Larssonien kutsumana, kaikkien  meidän Ruotsin -perheiden keskeinen tapaaminen, Hanssonit Barsebekistä sekä Svenssonit ja Esplingit  Svalövistä. Joukosta puuttui ainoastaan Lars ja Esplingien vanhin poika Hasse. Ulkona otettiin koko  joukosta yhteiskuva, johon meidät suomalaislapset oli sijoitettu ruotsalaisvanhempiensa eteen istumaan. Sodan tuntua oli joskus Ruotsissakin, kun ilmahälytyspillejä kokeiltiin aika ajoin ja liittoutuneiden  pommikoneet kiersivät öisin Skånen yli Saksan kohteisiin. Puolueettoman maana Ruotsin oli pakko  torjua alueloukkaukset kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Joitain pommeja oli pudonnut sodan  aikana 1944-45 Ruotsin puolelle osuen mm. Lundissa kasvihuoneeseen. Öisten ylilentojen jälkeen me pojat menimme talon takana olevalle suurelle pellolle etsimään kiiltäviä tinapaperinauhoja, jotka oli pudotettu lentokoneista. Niillä pyrittiin häiritsemään tutkan toimintaa.  Kohteena koneilla saattoi olla Tanskan puolella olevat saksalaiset sotilaskohteet tai kiertää Kanaalin  rannikolla olevat vahvat IT- tykistötuli ja näin pienentää konetappiota. Axel-pappa oli kotijoukkojen ryhmänjohtaja. He pitivät harjoituksia kotiseudulla, hänellä oli kotijoukkojen  asepuku ja sotilaskivääri ja kiikari kotelossa. Lasse oli kovin innostunut lentokoneista ja rakenteli puisia pienoismalleja. Muistan englantilaisen  Spitfiren pienoismallin. Se oli minusta hieno kone, jolla ei saanut leikkiä, se oli Lassen silmäterä.  Suuri Ilmataistelu käytiin Bengtin luona koulun pihalla. Meitä oli Bengtin lisäksi Göran, Reijo ja minä.  Koneemme eivät olleet mitään näköistyyppiä, jokainen teki omanäköisensä. Niissä oli siivet, ja kaikkein  tärkeintä olivat konekiväärit pienistä nauloista siivissä sekä potkurit, jotka pyörivät ilmavirrassa.  Koneet käsissä me juoksimme kiemuroita pitkin hiekkaista pihaa niin että tanner pölysi. Tulitus oli  kauheaa ”ra-ta ta-ta taa” paukkuivat konekiväärit. Siinä tehtiin varmasti kaikki ilmataistelussa tarvittavat  niin vaakakierteet, sisä- ja ulkopuoliset syöksykierteet, pystykäännökset, sisäpuolinen silmukka ylös, sekä immelmanni käännökset. Reijo ja minä olimme jo vanhoja veteraaneja. Olimmehan nähneet todellisen ilmataistelun, kun suomalainen hävittäjä pudotti venäläiskoneen jossain Strömbergin yläpuolella vuonna  1943 ja kone putosi kuuleman mukaan mereen. Kesällä kävimme myös kaikki kolme Ritvaa ja Raunoa tapaamassa Hofterubissa, vihdoin pitkän ajan  kuluessa olimme jälleen yhdessä kaikki viisi. Ritvakin aloittaisi syksyllä koulunkäynnin. Opin uimaan koiraa Kävimme Axel-papan Georgi veljen luona kyläilemässä Stennäsissä. Hänellä oli siellä maatila, heillä oli  kaksi lasta tyttö ja poika, joka oli minun ikäiseni. Stennäsissä oli iso ankkalammikko, siellä oli vihaisia  ankkoja, jotka pitivät melkoista kalkatusta. Ankat käyskentelivät lähellä lammikkoa, yksi niistä puraisi  minua reidestä, sen jälkeen opin kyllä varomaan, etten mennyt liian lähelle niitä. Kesällä minut laitettiin jollekin kesäleirille Veibystrandiin. Sinne oli matkaa 50 kilometriä ja se sijaitsi  Skäldevikin rannalla, josta avautui näkymä Kattegatin suurelle selälle. Olin kesäleirillä pari viikkoa,  kunnes Larssonien perhe saapui Veibystrandiin. He olivat vuokranneet sieltä lomamökin Axel-papan  kesäloman ajaksi. Lasselle oli hankittu vanerijolla, jolla oli hauska soudella lähellä rantaa ja katsella kirkkaan veden läpi  pikkukaloja ja pohjassa olevia rakkoleviä. Täällä tutustuin mereen ja sen tuoksuun ensimmäistä kertaa.  Meri tuoksui ihanalta ja maistui suolaiselta. Vasta yli 50 ikäisenä sain samanlaisen meriveden maun  suuhuni, kun olin ensimmäistä kertaa etelässä Välimeressä uimassa. Uimaranta oli hienoa hiekkaa.  Vesi oli minusta tosi kylmää enkä olisi halunnut mennä veteen, enhän osannut kunnolla edes uida!  Silloin Axel-pappa otti minut syliinsä ja vei minut väkisin veteen, mitään kammoa vettä kohtaan en siitä  kuitenkaan saanut. Sinä kesänä opin uimaan koiraa. Vuokseniskalla ja Virasojalla asuttaessa en vielä oppinut uimaan,  Pärnänlahdella pulikoitiin rannalla, Pitäjänmäellä ei ollut vettä lähellä kuin Mätäojassa, jossa isommat  lapset kävivät uimassa silta-arkkujen välissä. Pienille se oli liian vaarallista jyrkkien reunojen vuoksi.  Svalövissä taas ei ollut mitään uintimahdollisuuksia. Syyskesällä alkoi taas koulu. Menin Munkkagårdan pikkukoulun toiselle luokalle, opettajana oli edelleen  Agnes Malmros. Hauskin aine oli piirtäminen, siinä olinkin erittäin taitava ja sain paljon kehuja opettajalta.  Etenkin lintujen ja eläinten piirtämisestä pidin kovasti. Suomesta kuului ilouutinen: sota oli päättynyt. Neuvostoliiton ja Suomen välillä oli kirjoitettu  aseleposopimus 19 päivänä syyskuuta. Vielä ei ollut aika meidänkään palata takaisin Suomeen.  Meidän oli hyvä olla Ruotsissa turvassa toistaiseksi. Elokuvissa käytiin Svalövin keskustassa olevassa elokuvateatterissa, Siellä näin ensimmäiset Tarzan filmit.  Tarzania esitti Jonny Weissmyller. Ne oli aika jännittäviä. Lisäksi muistuu mieleen mainiot Edvard Persson  elokuvat sekä Anderssonskan Kalle, joka keksi kavereittensa kanssa kaikenlaisia kepposia. Kohtalokas koulukyyti Koulumatkan tein jalkaisin. Usein ajoi aamulla ohitseni kuorma-auto, joka kuljetti maitoa. Ennen koulua  oli ylämäki, jonka jälkeen seurasi loiva alamäki. Kerran maitoauto oli ylämäen kohdalla kanssani samaan  aikaan. Mäessä puukaasutinautolla vauhti hiljeni, jolloin sain päähäni juosta perälautaan roikkumaan ja  saada näin ilmaista ”koulukyytiä”. Alamäessä auton vauhti kiihtyi ja minun piti laskea itseni irti ennen  koulua, jotta sieltä ei nähtäisi roikkumistani. Vauhti oli sen verran kova, että lensin nurin, nousin ylös ja  puistelin pölyt vaatteitani. Minulla oli päälläni pitkähihainen takki ja lyhytlahkeiset housut sekä pitkät sukat.  Kaikki tuntui olevan kunnossa vaatteet ja poika ehjänä. Päivemmällä aloin tuntea kipua oikeassa ranteessani, kun nostin takin hihaa ylös törröttivät luut pystyssä  nahan alla. Näytin opettajalle ja hän kysyi miten olin satuttanut käteni. Kerroin juosseeni ja kaatuneeni  kouluun tullessani. Opettaja lähetti minut kotiin. Astrid-mamma säikähti kun tulin kesken päivää koulusta  kotiin. Kerroin saman tarinan kuin opettajalleni. Se tiesi matkaa lääkärille Svalöviin. En muista otettiinko siitä mitään röntgenkuvia. Muistan kun lääkäri  tarttui käteeni, pisti sen jalkojensa väliin ja veti luun päät kohdalleen. Kyllä se sattui! Sen jälkeen käsi  kipsattiin ja pistettiin kantositeeseen. Muutama viikko käsi kipsissä ja sen jälkeen uudelleen tarkastukseen  ja kipsin poistoon. Hyvä käsi siitä tuli. Totuuden siitä miten käsi oli mennyt poikki kerroin Astrid-mammalle vasta vuonna 1988, siis 44 vuotta myöhemmin. Olin Ingridin ja Gunnarin kanssa tapaamassa häntä Båstadin vanhainkodissa.  Seuraavana vuonna hän kuoli. Kotoa tuli tieto marraskuussa, että 25 päivänä meille oli syntynyt veli, Mauri Olavi. Hän oli perheemme  seitsemäs lapsi. Elämä jatkui Ruotsissa tasaisen elämänmenon siivittämänä, Ingrid opiskeli Lundissa,  häntä näki vain viikonloppuisin. Joulu meni vanhaa tuttua latua. Lampi jäätyi, joten päästiin taas  luistelemaan ja lunta satoi. Oli oikein kotoinen olo. Vihdoin koitti tieto, että viimeiset saksalaiset oli ajettu pois Suomesta. Vaikka sotatoimet olivat loppuneet  käytiin pieni episodi Ruotsin maaperällä vielä sen jälkeenkin. Oli kevät ja olin tulossa koulusta kotia kohti  kun kartanon alustalaisten talojen kohdalle minua ammuttiin. Jalassani oli lyhytlahkeiset housut ja sain  osuman paljaaseen reiteen. Reidessäni oli raaka viinimarja kiinni takertuneena. Kipu oli kova ja rupesin huutamaan ääneen. Pusikosta kömpi Nilssonin Sigge ilmakivääri kädessä. Hän tuli luokseni ja sanoi:  ”Älä huuda, saat kruunun, jos et kerro tästä kellekään” ja löi kruunun kouraani ja poistui paikalta.  Siinä irrottelin marjan kintustani ja menin kotiin kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut. Mutta asialla olikin ollut silminnäkijä, joka oli kertonut Axel-papalle mitä oli tapahtunut. Sigge sai  kuuleman mukaan rangaistuksen. En tiedä mitä Siggen päässä oli liikkunut moisesta tempusta.  Hän ei kuulunut meidän kaveriporukkaan ja halusi ehkä kostaa sen. Minusta tuli tällä tavalla sodassa  lievästi haavoittunut siviilihenkilö. Eurooppa oli rauhoittunut sodan melskeeltä. Suomalaisia lapsia ei  välittömästi siirretty takaisin kotimaahansa, vaan annettiin kotimaassa perheiden ja yhteiskunnan saattaa  olot kuntoon. Koulua käyvät lapset saivat käydä lukuvuoden loppuun ennen Suomeen lähettämistä.  Sain toisen luokan loppuun kohtalaisilla arvosanoilla ja kesävapaa odotti. Kesällä tulivat Ritva ja Rauno Hofterupista Svalöviin käymään, Raita ja Reijo oli möys kutsuttu kylään. Olimme taas yhdessä koko  Ruotsissa oleva sisarusparvi, kaikki olivat kasvaneet sitten viimenäkemisen. Olihan se mukava taas tavata sisaruksia, vaikkei heitä osannut niin kauheasti kaivata kun sitä oli kaikkia muuta mukavaa puuhaa. Hikistä moottoripyöräilyä Lasse oli ruvennut puuhaamaan Axel-papan vanhan moottoripyörän kimpussa saattaakseen sen  ajokuntoon. Pyörä oli vuosikausia lojunut autotallin perällä. Pyörä oli Husqvarna-merkkinen 125 cm3,  siinä oli 4-tahtinen sivuventtiilinen Jap moottori. Kesällä kuulin, että äiti tulisi käymään Ruotsissa tapaamaan meidän Ruotsin -vanhempiamme ja meitä.  Hän tuli Ruotsiin heinäkuun 22 päivänä. Hänellä oli kaksivuotias Reeta ja kahdeksan kuukauden ikäinen  Mauri mukana. Oli se ihmeellistä nähdä pienet sisarukset, joista oli vain kuullut. Kun äiti ollut viikon Ruotsissa. hänelle sattui vahinko. Hän sai tikun kynnen alle ja sormi tulehtui, viikon  päässä siihen tuli verenmyrkytys. Lääkärissä hän joutui käymään yhdeksän kertaa Ruotsissa olon aikana.  Oli hankala hoitaa kahta pientä lasta sormi paketissa, jota ei saanut kastella. Häntä kyllä kaikki auttoivat  parhaan kykynsä mukaan, mutta matka oli osittain pilalla. Äiti kävi myös pappilassa Svenssoneilla ja  koululla Esplingeillä. Svalövsgårdenista hän meni Hanssoneilla Ritvan ja Raunon luokse. Sieltä äiti palasi  Suomeen 26 elokuuta. Kun äiti oli Svalövsgårdenissa, oli meillä Lassen kanssa moottoripyöräajot juuri menneillään. Kun Lasse  ajoi, minä ja Göran juoksimme pyörän perässä pullojen kanssa. Toisella oli pullo, jossa oli polttoainetta ja  toisella pullo, missä oli öljyä. Lasse kertoi myöhemmin minulle syyn outoon ajotapaan. Pyörän öljypumppu  ei toiminut. Koska bensiiniä ei silloin ollut vapaasti saatavilla, piti ajaa spriillä. Sprii oli kuitenkin niin kuivaa  tavaraa ja kun öljypumppu ei toiminut, saattoi ajaa kerrallaan vain noin 500 metriä. Sen jälkeen piti  pysäyttää kone, ettei se olisi leikannut kiinni. Tulppa irti, öljyä sylinteriin, tulppa kiinni, spriitä kaasariin,  kone käyntiin ja ei kun menoksi. Hikistä hommaa se oli se moottoripyörällä ”ajo”. Toinen paluu Suomeen Suomeen me palasimme kolmistaan 28 elokuuta 1945. Ritva ja Rauno jäivät Ruotsiin Hanssoneille.  Ero oli haikeaa kun piti jättää toinen koti ja ihmiset, joihin oli ehtinyt kiintyä. Yhteydenpito Ruotsiin jatkui kirjeiden kirjoittamisella. Aloitin kirjeet aina ”Kärä Astrid-mamma” ja sain itse  kirjeet, jotka alkoivat ”Kära Raimo” Isä kävi myöhemmin Ruotsissa tapaamassa Ritvaa ja Raunoa sekä  vanhempia, joiden luona olimme olleet sodan aikana. Ensimmäisen kerran palasin Ruotsiin vuonna 1960 vaimoni Orvokin ja kolmi-vuotiaan poikamme Henryn  kanssa. Larssonit olivat juuri muuttamassa pois Svalövsgårdenista. Axel-pappa oli jäämässä eläkkeelle.  Oli ihanaa tavata rakkaat ihmiset pitkästä aikaa. Astrid-mamman tapasin viimeiseksi vuonna 1988,  vuosi ennen hänen kuolemaansa. Olen käynyt Ruotsin -vanhempien haudalla Båsdadissa. Ingridiä, Lassea, Görania tapaan aina Ruotsissa, samalla kun käyn tapaamassa Ritvaa ja Raunoa. Ingrid  kutsuu aina veljensä heille syömään ja voimme muistella yhteisiä lapsuuden aikoja. Ingrid on käynyt  miehensä kanssa Suomessa meillä kotona kaksi kertaa. Kirjeet alkavat edelleen Kära -sanalla.  Raita pitää myös yhteyttä Svenssonien tyttäreen Elisabetiin. Paljon on puhuttu sotalasten huonoon kohteluun Ruotsissa, mutta meidän perheen lapset ovat kaikki  olleet onnekkaita ja joutuneet hyvien ihmisten luokse sotalapsiksi. Raimo Astikainen tammikuussa 2006 © Pitäjänmäki Seura Ry 2006 | Päivitetty 13.1.2006