Teksti: 
Tapani Rossi suomennos:
Eeva Honkanen

 

 

 

Äidin ja lapsen kipeä ero Löysin pienen kirjan vuodelta 1942: Kranaattisateessa Hangossa ja taistelukentällä 
idässä (I granatregn vid Hangö och på slagfält i Öster). Siinä on kuvaus hetkestä, kun 
suomalainen äiti jätti kaksivuotiaan tyttärensä ruotsalaisen lehtimiehen huomaan 
tämän lähtiessä Ruotsiin. He olivat tuttuja, sillä lehtimiehen vanhemmat olivat jo 
aikaisemmin pitäneet huolta kyseisen äidin kahdesta lapsesta. Äiti tuli lapsensa 
kanssa Turun tullille ja pyysi apua löytääkseen tilapäisen kodin tytölle. ”Elämme 
kauheita aikoja” sanoi hän. ”Ruoasta on pulaa, samoin polttoaineista. 
Lapsilla on kaikkein vaikeinta”. Lehtimies vakuutti huolehtivansa tytöstä, kunnes tilanne helpottuisi. Mennessään laivaan 
tyttö sylissään hän vilkutti lapsen äidille, joka oli jo menossa toiseen suuntaan. Tämä loi 
pikaisen katseen taakseen, mutta peitti kasvonsa käsiin ja ryntäsi itkien pois. Lehtimies 
totesi, nainen oli köyhä suomalaisäiti, joka joutui eroamaan nuorimmasta lapsestaan 
epämääräiseksi ajaksi. Oli helpompaa luopua lapsesta kuin nähdä tämän näkevän nälkää 
ja kärsivän. Äiti halusi varmasti suojella lastaan. Tuhannet suomalaiset äidit jakoivat 
saman kohtalon. Hyisen kylmissä mökeissä, sotaa käyvässä maassa, heidän ajatuksensa 
lensivät varmasti usein Ruotsissa olevien lasten luo. Luulen, että kirjan kuvaus on oikea. Kaikki lapset eivät tulleet Ruotsiin virallista tietä, 
vaan tuhansia lapsia lähetettiin yksityisesti. Syy Ruotsiin lähettämiseen oli, että talvella 
1942 Suomessa oli huutava pula elintarvikkeista. Pula koski eniten kaupungeissa asuvia 
ja lapset kärsivät pahimmin aliravitsemuksesta ja kylmistä asunnoista. Kirjan on kirjoittanut Dawid Larsson, halmstadilainen lehtimies. Hän teki pitkän 
reportaasimatkan Suomeen talvella 1941 – 1942. ■